Metsätyyppioppi

Metsätyyppioppi on Aimo Kaarlo Cajanderin kehittämä metsätyyppiteoriaan ja metsätyyppijärjestelmään perustuva metsätyyppien luokitusjärjestelmä, joka perustuu metsien aluskasvillisuuden eli kenttä- ja pohjakerroksen kasvillisuuteen ja olettamukseen siitä, että biologisesti samanarvoisille alueille kehittyy lopulta samanlainen kasvillisuusyhdyskunta. Metsätyyppioppi kehitettiin metsätalouden tarpeisiin, mutta sitä voidaan käyttää myös luonnonsuojeluarvojen tunnistamiseen. Cajander julkaisi metsätyyppioppinsa perusajatukset vuonna 1909. Luokittelua on myöhemmin tarkennettu useaan otteeseen. Cajanderin metsätyyppioppia ei ole yleisesti omaksuttu käyttöön Suomen ulkopuolella. Muualla taigalla, esimerkiksi Luoteis-Venäjällä käytetään metsän luokittelussa V. N. Sukatševin kehittämää metsätyyppiluokitusta.

Cajander itse määritteli metsätyypin seuraavasti:

»Samaan metsätyyppiin siis kuuluvat kaikki ne metsiköt, joiden kasvillisuutta metsän ollessa hakkuukelpoista sekä puuston ollessa normaalisen sulkeutunutta, karakterisoi enemmän tai vähemmän samanlainen lajikoostumus sekä samanlainen ekologis-biologinen luonne, niin myös kaikki ne, joiden kasvillisuus eroaa näin määritellyistä vain sellaisessa olosuhteessa, joka – esimerkiksi riippuen metsikön erilaisesta iästä, hakkuista y. m. – on pidettävä ainoastaan tilapäisinä tai lyhytaikaisina, joka tapauksessa ei pysyvinä. Pysyvät erilaisuudet aiheuttavat erilaisen metsätyypin, jos erilaisuudet ovat riittävän huomattavia tai alatyypin, jos ne ovat vähemmän olennaisia, mutta kuitenkin merkittäviä.»

Cajanderin määritelmissä maat jaetaan kangasmetsiin, lehtometsiin ja turvemaihin. Kangasmetsien ja lehtometsien metsätyyppejä vastaavat viljavuudeltaan tietyt suotyypit ja turvekangastyypit (ojitetut suot). Suomessa metsien luokittelu tyyppeihinsä perustuu siihen, että luokiteltavalla alueella on 75 %:n alalla tyypillisesti siihen kuuluvaa kasvillisuutta. Luokittelun tavoitteena on tunnistaa metsät niiden puuntuoton mukaisesti. Siksi siinä ei oteta huomioon maaperää sinänsä, vaan maaperästä kasvava kasvillisuus. Metsätyyppijärjestelmään sisältyy myös ilmastollinen jako metsäkasvillisuusvyöhykkeisiin. Nykyisin voidaan luokitella kangasmetsien ja lehtojen lisäksi kasvupaikkatekijöiltään poikkeavia metsäisiä luontotyyppejä, joita ovat harju- ja dyynimetsät, tulvametsät, kalliometsät ja poikkeavalla maapohjalla kasvavat metsät.[1]