Metsäsuomalaiset

Historioitsijat eivät ole löytäneet varmaa syytä savolaisten muuttoliikkeen alkuun 1500-luvun loppupuolella. Aikakauden sotien on uskottu vaikuttaneen eniten muuttoaallon syntyyn, mutta kysymyksessä on saattanut olla myös savolaisasutuksen laajenemisesta johtunut ilmiö. Suomalaisten tekemät työmatkat yli Pohjanlahden eivät olleet harvinaisia varhaisemmallakaan aikakaudella.[3]

Yksi syy metsäsuomalaisten siirtolaisuuteen on Kustaa Vaasan nuorin poika Kaarle (myöhemmin Kaarle IX), joka sai vuonna 1579 herttuakunnakseen Keski-Ruotsin erämaat. Ruotsalaiset olivat jo asettuneet jokien varsille, mutta jättäneet metsäseudut asumattomiksi. Tilanteen korjaamiseksi Kaarle kirjoitti kirjelmän, jossa hän lupasi seitsemän verovapaata vuotta jokaiselle, joka ryhtyy asuttamaan herttuakunnan asumattomia alueita.[4] On kuitenkin epätodennäköistä, että syrjäseutujen suljetuissa yhteisöissä eläneet ihmiset olisivat yhtäkkiä päättäneet muuttaa kotiseuduiltaan heille kaukaiseen maahan ilman minkäänlaista pakkoa[5].

Vuosina 1596–1597 käyty nuijasota ja seuraavan vuosisadan alkuvuosiin ajoittunut nälänhätä saivat yhä useammat siirtolaiset siirtymään Ruotsin metsiin.[6] Suomalaisasutus levisi noin sataanviiteenkymmeneen Keski-Skandinavian pitäjään (ruots. Finnmarker), lähinnä Värmlantiin, Taalainmaalle, Hälsinglandiin ja Södermanlandiin sekä sieltä Oslon itäpuolelle. Yksinomaan Värmlannissa suomalaiset levittäytyivät 40 pitäjään, Taalainmaalla 29:ään, Hälsinglandissa 16:een ja Södermanlandissa 12 pitäjään. Norjan puolelle suomalaisia siirtyi 150 kilometrin kaistalle rajaseudulle Oslosta pohjoiseen.

Raatajat rahanalaiset eli kuvaus kaskenpoltosta. Maalaus Eero Järnefelt.

1630-luvun alussa jokivarsien viljelijät kävivät vihamielisiksi suomalaisia kohtaan. Ruotsalaiset katsoivat maittensa takana olevien metsien kuuluvan itselleen, eivätkä hyväksyneet sitä, että suomalaiset metsästivät riistan. Metsäsuomalaisten asuttamilla alueilla tehdyt mineraalilöydöt johtivat lisääntyneeseen ruotsalaisten kaivostoimintaan. Vaikka suomalaiset olivat erinomaisia kaivosmiehiä, syntyi suomalaisten ja ruotsalaisten välille lisääntyviä ristiriitoja.[7]

Skandinavian metsäsuomalaisten asemaa vaikeutti entisestään se, että kaskenpoltto ja metsien asuttaminen kiellettiin heiltä kaikkialla Ruotsissa. Ainoastaan ne suomalaiset, jotka hankkivat kuninkaan vahvistuskirjan saivat pitää maansa ja asuntonsa. Vuonna 1639 nämä omistusoikeuspaperit nousivat entistä tärkeämpään asemaan. Tuolloin annettiin kuningatar Kristiinan nimissä määräys, jossa määrättiin vangittaviksi kaikki lupakirjatta metsissä asuvat suomalaiset. Myöhemmin annettiin muita käskykirjeitä, joissa suomalaisten pirtit ja viljat määrättiin ilman tuomiota poltettaviksi ja hävitettäviksi.[4]

Vuonna 1646 annettiin julistus, että jokaiselta suomalaiselta, joka ei halunnut oppia ruotsia, on talot poltettava, ja hän on henkipatto jokaisen ruotsalaisen edessä.[8] Suomen kieli oli täydellisesti kielletty ja suomenkielisten kirjojen lukeminen johti joissakin tapauksissa vangitsemiseen vielä 1700-luvulla.[9] Osa metsäsuomalaisista ryhtyi kestikievarien pitäjiksi. Heidän elinkeinonsa juonsi alkunsa 1649 voimaan tulleesta lakisääteisestä määräyksestä, joka vaati majoituspaikkoja yleisten maanteiden varsille kahden peninkulman välein. Kestikievarin pitäjät saivat verohelpotusta ja varsinkin naiset anoivat oikeutta majoituspaikkojen perustamiseksi.[3]

Oma lukunsa olivat myös suomalaiset irtolaiset, jotka tunnettiin nimellä Lösfinnar. He eivät halunneet omaa tilaa, vaan viettivät mieluummin liikkuvaa elämää. Valtiovalta ei hyväksynyt näitä irtolaisryhmiä vaan pyrki lailla kieltämään sekä heidän majoittamisensa ja heidän käyttämisensä työvoimana. Lain rikkominen johti sakkorangaistukseen.[3]

Vaikka nämä irtolaisryhmät muodostuivat pääosin miehistä oli heidän joukossaan myös nuoria naisia, jotka tunnettiin nimellä löskona ('irtolaislutka'). Monet näistä naisista tekivät miesten töitä kalastajina ja kaskenpolttajina.[10]

Metsäsuomalaisia heinänkorjuumiehiä kuvattuna vuonna 1931 Puralassa, Östmarkissa.[11]

Useimmat metsäsuomalaiset halusivat kuitenkin raivata edelleen omia tilojaan, mutta paikalliset viranomaiset valvoivat tiukasti kaskenpolttoa. Siitä seurasi kaskeamisen lopullinen taantuminen.[12]1600-luvun loppuun mennessä metsäsuomalaiset olivat perustaneet Norlannin ja Sveanmaan metsäalueille enemmän kuin 900 tilaa. Raudan valmistukseen erikoistuneiden laitosten ja kaivostoiminnan leviäminen vaikuttivat suomalaisoloihin Taalainmaalla ja Värmlannissa, mutta Norlannissa ja Sveanmaalla metsäsuomalaisten siirtolaisuus jätti pysyvän jälkensä alueiden asutukseen, ja sulautui monelta osin paikalliseen kulttuuriin.[3]

Vuodesta 1641 alkaen lukuisia metsäsuomalaisia vangittiin ja monet heistä lähetettiin siirtolaisina Uuteen Ruotsiin Delawarejoen varrella Pohjois-Amerikassa. Vuonna 1643 Korsholmassa asunut Uuden-Ruotsin pitkäaikaisin kuvernööri Johan Printz vei mukanaan Delawareen useita Pohjanmaalla asuneita maanviljelijöitä. Ruotsalaisten siirtolaisasutus keskittyi siirtokunnan keskuksen Fort Kristinan ympärille, kun taas suomalaiset hajaantuivat metsiin, joissa he asuivat läheisessä kosketuksessa delaware-intiaanien kanssa.[4] Yhdysvaltalaiset tutkijat Terry G. Jordan ja Matti E. Kaups ovat väittäneet kirjassaan The American Backwoods Frontier, että hirsisalvosrakennukset tulivat uudelle mantereelle näiden suomalaissiirtolaisten välityksellä.

• Lähteenmäki, Eija: Ruotsin suomalaismetsien synty – Savolainen liikkuvuus vanhemmalla Vaasa-kaudella. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-486-X.