Metsäpeura

Ensimmäiset metsäpeurat vaelsivat Pohjois-Eurooppaan viime jääkauden jälkeen noin 10 000[12] tai 7 000[13] vuotta sitten idästä ja kaakosta.[12] Niitä esiintyi muuallakin Euroopassa, esimerkiksi Puolasta metsäpeura hävisi vasta 1500-luvulla.[12] Vielä 1600-luvulla metsäpeuraa tavattiin kaikkialla Suomessa[14] pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Venäjän Karjalassa levinneisyys ulottui 1700-luvulla Kantalahdesta Äänisjärvelle. Myöhemmin poronhoito, liiallinen metsästys ja ilmaston lämpeneminen[15] alkoivat verottaa kantaa etenkin Suomessa.[16] Peurakanta taantui ensin varsinkin Pohjois-Pohjanmaalla ja Länsi- ja Keski-Suomessa.[12] Maan viimeiset laumat nähtiin 1880-luvulla Suomenselällä ja vuonna 1910 Kuhmossa,[12] minkä jälkeen metsäpeura hävisi Suomesta kokonaan.[17] Suomen lajistosta silloin jo kadonnut metsäpeura rauhoitettiin vuonna 1913.[12] Vuonna 1921 Kuolan suunnasta vaelsi rajan yli yksinäinen hirvas, joka kuitenkin joutui savukoskelaisen poromiehen ampumaksi.[12]

Vasta neljänkymmenen vuoden poissaolon jälkeen metsäpeuroja alkoi suuremmissa määrin vaeltaa takaisin Suomen Kuhmoon lähinnä Pieningän alueen erämaista, silloisesta Neuvostoliitosta.[12] Ensimmäiset laumat nähtiin maan rajojen sisäpuolella vuonna 1953.[12] Elimyssaloon perustettiin 1970-luvun alussa laaja luonnonsuojelualue erityisesti seudun metsäpeurakannan suojelemiseksi.[9] Nykyään metsäpeuraa tavataan Suomessa kolmena populaationa Kainuussa, Suomenselällä ja pieni määrä Lieksan alueella.[14] Suomen 1960-luvulta lähtien elpynyt peurakanta oli vuosikymmenien ajan suurin Kainuussa. Siellä oli 1980-luvun lopulla 500-600[12] ja vuonna 2001 jo noin 1 700 yksilöä,[18] mutta 2000-luvun alussa kanta on kääntynyt jyrkkään laskuun. Vuonna 2006 peuroja oli enää runsaat tuhat, vuonna 2007 960, vuonna 2010 811[19] ja vuonna 2011 enää 802[19]. Vuonna 2011 pääosa Kainuun peuroista oleili Ristijärven, Kuhmon ja Sotkamon kuntien alueilla[19]. Vuoden 2019 laskennassa kanta oli Kainuussa n. 720 ja vuoden 2021 lentolaskennassa n. 800 kpl - v. 2021 suurimmat määrät laskettiin Kuhmosta Vuosangan harjoitusalueelta sekä Sotkamosta Tipaksen harjuilta [20].

Metsästys ja Kalastus -lehden haastatteleman tutkija Ilpo Kojolan mukaan suurin syy metsäpeurakantojen pienenemiseen on susikantojen runsastuminen.[21] Susikannan ollessa runsaimmillaan vuonna 2007 – yli 60 yksilöä – havaittiin Kainuussa seuraavana vuonna metsäpeurakannan siihenastinen aallonpohja.[21] Susikannan pienennyttyä, arviolta 30–40 yksilöön vuonna 2010, talven yli selviytyvien vasojen määrä on kasvanut noin 40 %.[21] Peurojen kokonaismäärä ei kuitenkaan ole kääntynyt kasvuun.[14] Myöhemmissä haastatteluissa Kojola on muistuttanut, että metsäpeuroja saalistavat suden ohella muutkin suurpedot, karhu etenkin alkukesäisin.[22] Karhujen pyyntilupien määrä on Kuhmossa lisätty kaksinkertaiseksi normaaliin verrattuna juuri peurojen suojelemiseksi.[22] Itse metsäpeuran metsästys on ollut Kainuussa kiellettyä vuodesta 2003 lähtien[18]. Suurpetojen runsastumisen lisäksi talousmetsien hoidosta ja hakkuista johtuvalla metsien pirstaloitumisella arvellaan olleen vaikutusta peurojen vähenemiseen.[23] Kainuun peurakannan selviämistä vaikeuttaa myös se, että Venäjän Karjalan peurakanta on salametsästyksen takia romahtanut eikä sieltä enää vaella uusia yksilöitä Suomen puolelle[23].

Suomessa metsäpeuran levinneisyysalueen pohjoisraja kulkee Kuhmon ja Suomussalmen rajalla, josta alkaa poronhoitoalue.

1970-luvun alussa Suomeen haluttiin luoda toinen metsäpeurapopulaatio poronhoitoalueen ulkopuolelle, jotta tämä alalaji ei olisi vain yhden kannan varassa, eikä risteytyisi porojen kanssa.[12] Lisäksi oltiin huolissaan siitä, että Kuhmon Elimyssalon ympäristössä tehtiin metsänhakkuita, jotka saattaisivat heikentää peurojen elinmahdollisuuksia.[12] Vuonna 1973 yritettiin siirtää kuuden yksilön lauma Kuhmosta Korkeasaaren eläintarhaan.[12] Yritys epäonnistui, sillä vain kaksi yksilöä saatiin perille.[12] Niistäkin toinen kuoli pian, ja jäljelle jäi yksinäinen vanha vaadin.[12] Vuosina 1979–1980 siirrettiin kahdeksan vaadinta ja kaksi hirvasta Kainuusta 300 kilometrin päähän Suomenselän Kivijärvelle, Salamajärven kansallispuiston Salamanperässä, Koirajärven lähellä olleeseen 15 hehtaarin aitaukseen.[12][4][9] Vuoden 1981 lopulla päästettiin vapauteen kolme aitauksessa syntynyttä vaadinta ja yksi hirvas, ja vuonna 1984 vapautettiin loputkin yksilöt.[12] Istutusten aikaan paikalliset maanviljelijät vastustivat siirtoja ankarasti, koska pelkäsivät peurojan aiheuttavan vahinkoa maataloudelle.[18] Nyttemmin asenteet ovat muuttuneet, ja pohjalaiset suhtautuvat kotiseudullaan eläviin metsäpeuroihin enimmäkseen ylpeydellä.[18] Peurojen kannalta siirto onnistui ennakko-odotuksiakin paremmin, ja kannan nopea kasvu on yllättänyt sekä paikalliset asukkaat että viranomaiset. Kanta kasvoi istutusalueella jopa nopeammin kuin Kainuussa,[9] ja on nykyisin suurempi kuin Kainuun jatkuvasti pienenevä kanta.[14] Vuonna 2006 Suomenselällä arvioitiin elävän noin 1 200 metsäpeuraa,[7] joidenkin lähteiden mukaan jopa 1 500.[4] Helikopterilla tehdyissä tarkoissa laskennoissa peuroja havaittiin vuonna 2008 1 006 ja vuonna 2011 1 076 yksilöä.[19] Vuonna 2021 peuroja oli Suomenselällä n. 2000 kpl eli reilusti enemmän kuin viisi vuotta aiemmin [24].

Nykyisin (v. 2011) pääosa (lähes 900 yksilöä) Suomenselän metsäpeuroista oleilee talvisin Alajärvellä ja pienemmät laumat Soinissa ja Vimpelissä.[19][18] Aiempi talvilaidun oli Halsualla, mutta peurat vaihtavat ruokailualueitaan säännöllisesti, jotta jäkäliköt ehtivät toipua laidunnuksesta.[18] Suomenselän metsäpeurat ovat vähitellen leviämässä etelämmäksi Pohjanmaalle ja Keski-Suomeen,[9] varsinkin Oulujärveä ympäröiville jäkäläkankaille[11]. Syksyllä 2010 noin 15–20 yksilön lauma havaittiin yllättäen Pohjois-Pohjanmaalla, Pyhännän kirkonkylän lähellä.[14] Pyhäntä on noin puolivälissä Suomenselän ja Kainuun metsäpeura-alueista.[14] Varmistamattomia metsäpeurahavaintoja oli tehty Pyhännällä jo vuonna 2004, jolloin siellä kerrottiin nähdyn emä pienen vasansa kanssa.[25] Näiden havaintojen perusteella arvellaan, että osa Suomenselän istutuskannasta on levittäytymässä kohti itää.[14]

Metsäpeuroja on vaeltanut Venäjältä Kainuun lisäksi Lieksan alueelle, jossa elää nykyisin pienehkö kanta. Kuten Kainuussa, myös siellä kannan koko on pienentynyt 2000-luvulla[14]. Lieksan peurakanta oli suurimmillaan 200 yksilöä 1970–1980-lukujen vaihteessa, jolloin kannat olivat vahvoja myös Karjalan tasavallassa Venäjällä. Nykyään Lieksassa on metsäpeuroja jäljellä enää muutamia kymmeniä.[7]

Ähtärin seudulla elää pieni, noin 25 yksilön suuruinen metsäpeurapopulaatio, joka on saanut alkunsa Ähtärin eläinpuistosta luontoon siirretyistä yksilöistä.[26]

Hämeen pohjoisosiin vapautettiin vuonna 1997 Ähtärin eläinpuistosta peräisin olleita metsäpeuroja.[23] Alueelle ei kuitenkaan muodostunut pysyvää kantaa, sillä peurat eivät alkaneet lisääntyä.[23] Osa niistä vaelsi Hämeestä Jämijärvelle asti.[23] Vuonna 2011 näitä istutettuja peuroja arveltiin olevan jäljellä noin 20 yksilöä.[23]

2000-luvulla Maa- ja metsätalousministeriö alkoi suunnitella Suomeen uusia siirtoistutuksia metsäpeuran säilymisen turvaamiseksi.[23] Tarkoituksena oli siirtää uusille alueille sekä Kainuun tai Suomenselän kannan edustajia että eläintarhojen ylijäämäpeuroja.[23] Alustavasti tutkittiin, että metsäpeuralle sopivia metsäalueita sijaitsee ainakin Pohjois-Satakunnassa ja Pieksämäen seudulla.[23] Ennen kuin istutukset voitiin aloittaa, niistä oli laadittava tarkat suunnitelmat paikallisten asukkaiden kuulemisineen.[23] Suunnittelu viivästyi alkuperäisestä aikataulustaan riistahallinnon uudistusten takia.[23]

Vuonna 2016 käynnistyi seitsemän vuoden mittainen mittainen MetsäpeuraLIFE-hanke, jonka tavoitteena on palauttaa metsäpeura sen alkuperäisille esiintymisalueille eteläiselle Suomenselälle. Palautuskohteiksi valittiin Lauhanvuoren ja Seitsemisen kansallispuistot, joihin metsäpeuroja on vapautettu totutustarhauksen jälkeen. Hanketta koordinoi Metsähallituksen Eräpalvelut, ja sen rahoituksesta noin 60 % tulee Euroopan unionilta. Palautusistutusten lisäksi hankkeessa seurataan metsäpeurakannan kehitystä ja toteutetaan sen vahvistumista ja levittäytymistä tukevia toimenpiteitä.[27]

Totutustarhojen kantaeläimet ovat pääosin eläintarhassa syntyneitä ja kasvaneita yksilöitä. Ensimmäiset metsäpeurat vapautettiin totutustarhoista syksyllä 2019, ja kesään 2020 mennessä eläimiä oli vapautettu jo 40.[28]

Venäjällä elää vuonna 2010 julkaistun arvion mukaan kaikkiaan noin 8 500 metsäpeuraa.[14] Ne ovat jakautuneet kolmen alueen kesken: Karjalassa peuroja noin 2 500, Arkangelissa 2 500 ja Komissa 3 500 yksilöä.[14] Määrät ovat pienentyneet nopeasti, sillä pelkästään Karjalankannan kooksi arvioitiin vielä 1980-luvun alussa 7 000[14] ja vuonna 1994 noin 3 000 eläintä[29]. Vuoden 1994 määrästä noin 500 yksilöä metsästettiin saman vuoden aikana.[29] Nykyisin metsäpeura on Venäjällä virallisesti rauhoitettu, mutta sen salametsästys on yleistä.[14] Eri aluiden populaatiot ovat eriytyneet toisistaan, mikä heikentää niiden geenien vaihtumista.[14] Myös peurojen siirtyminen Venäjältä Suomeen on loppunut[23].

Poronjäkälät ovat metsäpeuran tärkeintä talviravintoa, ja hirvailla se kuuluu myös kesäravintoon.

Talvella metsäpeurat syövät lähes yksinomaan jäkäliä, lähinnä poronjäkälää, jota ne kaivavat sorkillaan esiin lumesta.[5] Jäkälässä on vain vähän hivenaineita ja valkuaisia, mutta paljon hiilihydraatteja[30]. Jäkälän osuus talviravinnosta riippuu paljolti siitä, kuinka vaikeaa sen esiinkaivaminen on. Peura löytää jäkäläisimmät kohdat lumen alta tarkan hajuaistinsa avulla. Hankeen jääneet turvanjäljet ovat merkki siitä, että haju ei ollut tarpeeksi voimakas kohdan esiinkaivamiseen.[31] Keski- ja kevättalven vaikeissa lumiolosuhteissa jäkälänkaivu keskittyy ohutlumisimmille alueille, kuten järvien rannoille, joissa lunta on vähemmän kuin syvemmällä metsässä.[32] Kun rannat on kertaalleen kaivettu läpi, peurat siirtyvät seuraavalle järvelle. Kun jäkälän saanti vaikeutuu, metsäpeurat turvautuvat puiden alaoksilla kasvaviin luppoihin ja naavoihin. Peurat käyttävät talvellakin myös kasviravintoa ja syövät etenkin jäkälän puutteessa varpuja, saroja, edelliskesän heinää ja järvikaislaa, jota ne kaivavat soilta ja järvien rannoilta.[31] Metsäpeuralle kelpaavat esimerkiksi raatteen juuret[30]. Ne saattavat myös tulla pelloille kaivamaan lumen alta ruohoa ja viljan jäänteitä[11]. Talvella metsäpeuran talvilaidunnusalue on noin kymmenesosa kesän laitumesta muun muassa sen takia, että peuralle sopivat talviruokailualueet ovat pieniä. Yleensäkin peuran on vaikeampi saada talvella ravintoa kuin kesällä. Metsäpeura syö ja lepää ympäri vuorokauden 2–4 tuntia kerrallaan pimeälläkin[30].

Jo huhtikuussa metsäpeura alkaa syödä kasvamaan lähtenyttä tupasvillaa[30].

Metsäpeurat siirtyvät yleensä kesäksi kasviruokavalioon,[4] ja voivat vaeltaa jopa kymmenien kilometrien päähän talvilaitumilta[30]. Peura pystyy syömään satoja erilaisia kasvilajeja, muun muassa saraa, heinää, kortteita ja maitohorsmaa[30].

Erityisesti hirvaat jäävät yleensä talvilaitumille tai niiden tuntumaan. Niiden kesäravintoa ovat lehtipuiden lehdet, ruohot ja poronjäkälä. Vaadin syö kesällä pelkästään vihreitä kasveja, ja se laiduntaa vasojensa kanssa etenkin soilla. Erityistä herkkua on raate, joka tunnettiinkin aiemmin peuranvehkana.[32] Syksyisin sienet ovat metsäpeuralle tärkeää ravintoa.[33] Ravinnon määrä ja sukupuoli vaikuttavat suuresti peurojen liikkumiseen. Menneinä vuosisatoina peurat tunnettiin pitkistä talvivaelluksistaan, jotka ulottuivat satojen kilometrien päähän kesälaitumista. Vaellusten syynä oli runsaan peurakannan aiheuttama laidunnuspaine, mikä pakotti peurat liikkumaan laajemmalla alueella. Nykyään peuroja on vähemmän ja vaelluksetkin ovat pienempiä jäkälikköjen ja järvenrantalaitumien paremman kunnon ansiosta. Siksi peurojen talvivaellukset ovat pidentyneet Suomessa kannan kasvaessa, ja vastaavaa on havaittu myös Venäjän Karjalassa.[34] Kainuussa kesä- ja talvilaitumet sijaitsevat nykyisin jo yli sadan kilometrin päässä toisistaan[23]. Pidentyneet vaellusmatkat ovat riski pienentyneille populaatioille, sillä eläimet saattavat kulkiessaan esimerkiksi jäädä autojen alle tai joutua petojen saaliiksi[23].

Metsäpeurojen kiima- eli rykimä-aika on syys-lokakuussa, jolloin hirvaat hakeutuvat vaatimien ja vasojen kesälaitumille. Hirvaat kokoavat noin 10–30 eläimen kiimatokkia, joissa on yleensä yksi hallitseva hirvas, joka puolustaa tokkaansa muilta hirvailta. Vilkkaimmillaan rykimäaika on lokakuun puolenvälin jälkeen. Kiiman lopulla tokkiaan puolustavat hirvaat ovat niin uupuneita, että muutkin hirvaat saattavat päästä parittelemaan.[35] Metsäpeuravaatimen kanto-aika on noin 7 kuukautta, ja vasat syntyvät touko-kesäkuun vaihteessa. Vasoja on yleensä yksi, harvoin kaksi.[4] Vaadinten on todettu käyttävän samoja vasomisalueita vuodesta toiseen. Paikka on yleensä syrjäinen puronvarsikorpi tai vanha mustikan peittämä kuusimetsä. Peuravaadin viettää aluksi vasansa kanssa hyvin huomaamatonta elämää, ja siirtyy kesäkuun alkupuolella punaruskeiden vasojensa kanssa soille.[33] Syksyn kiima-aikana emo vieroittaa vasansa ja vasa siirtyy kasvisravintoon.[10] Vasa pysyy emonsa mukana koko talven ja seuraa emoaan vasomisalueelle saakka, mutta emä karkottaa sen luotaan ennen uuden vasan syntymää.[33]

Metsäpeura ja poro ovat samaa lajia, joten ne pystyvät saamaan keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä.[11] Risteytymistä on tapahtunut Suomessa lähinnä Kainuussa, jossa metsäpeurojen elinalue rajautuu poropaliskuntaan.[11] Alalajien sekoittumisen vähentämiseksi poronhoitoalueen etelärajalle rakennettiin 1990-luvulla yli 80 kilometrin mittainen aita, jolla pyritään estämään peurojen liikkuminen Suomussalmelta Kuhmoon ja toisin päin.[11] Rotupuhtautta edistetään myös aktiivisesti poistamalla havaitut risteymäyksilöt poroerotuksissa ja metsästämällä.[11] Risteymiä on metsästetty erityisissä rodunpuhdistusjahdeissa, jollaiset järjestettiin Kainuussa viimeksi talvella 2002–2003.[11]

Metsäpeuran vasa Korkeasaaressa.

Metsäpeurat viettävät kesät muutaman yksilön laumoissa, hirvaat jopa yksinään. Hirvaat ja vaatimet elävät talvea ja rykimää lukuun ottamatta erillään toisistaan. Pieninä ryhminä peurat eivät ole yhtä näkyviä ja kuuluvia pedoille. Metsämaastossa pedot saavat kuitenkin paremmin näkösuojaa kuin avoimella tundralla, jonka vuoksi huomaamattomuus on saaliseläimille välttämätöntä. Metsäpeurat ovat siksi hiljaisempia kuin porot, eikä vasan valittava kutsu ja vaatimen röhkiminen ole kovin yleistä. Eläin on myös ihmistä kohtaan varsin arka,[12] eikä sitä ole helppo päästä näkemään.

Talvet metsäpeurat elävät kuitenkin kunnollisina laumoina,[4] joiden koko vaihtelee muutamasta kymmenestä jopa pariin sataan yksilöön. Laumat syntyvät, kun hajallaan eläneet peurat vaeltavat parhaille ruokapaikoille, jäkäläkankaille ja järvien rannoille syksyn aikana. Järvillä yhteys lajitovereihin säilyy paremmin kuin metsässä ja lauma vetää puoleensa yksittäisiä peuroja ja pienempiä ryhmiä. Laumat kuitenkin yleensä hajoavat ennen maalis-huhtikuun kevätmuuttoa.[36]

Suomalaisissa metsäpeuroista on 2000-luvulla löydetty hyvin runsaasti Filarioidea-sukkulamatoloisiin kuuluvaa Rumenfilaria andersoni -imusuonimatoa. Loinen on levinnyt Suomeen Yhdysvalloista tuotujen valkohäntäpeurojen välityksellä. Loista on tavattu myös jonkin verran myös hirvissä ja poroissa. R. andersonin vaikutuksia metsäpeuroihin ei ole tutkittu laajemmin.[37]

Metsäpeura on ollut aikaisemmin Suomen merkittävin riistaeläin,[12] ja on arvioitu että ensimmäiset asukkaat, jotka nykyiselle Suomen alueelle siirtyivät, olisivat saapuneet juuri metsäpeuralaumojen vaelluksen perässä. Niitä metsästettiin Saarijärven korkeudella vielä Suomusjärven kulttuurin aikana.[15] On esitetty arvioita siitä, että tuon kulttuurin merkittävimmät metsästysaseet, liuskekeihäät, olisi tarkoitettukin nimenomaan peuranpyyntiin.[15] Tällöin niiden vähittäinen käytöstä poisjääminen kampakeraamiselle ajalle tultaessa johtuisi peurakannan pienenemisestä ja häviämisestä.[15] Tähän viittaa myös se, että pohjoisilla alueilla, missä peurakanta säilyi, liuskekärkisiä keihäitä käytettiin vielä koko lopun kivikauden ajan.[15] Metsäpeuraa pyydettiin yleensä lajin vaellusreiteiltä väijytyksillä ja pyyntikuopilla.[15]

Nykyisinkin metsäpeura kuuluu Suomessa riistaeläimiin.[39] Sen metsästysaika kestää syyskuun viimeisestä lauantaista tammikuun 31. päivään.[40] Vaadin, jota seuraa alle vuoden ikäinen vasa, on kuitenkin aina rauhoitettu.[40] Metsäpeura kirjattiin metsästyslakiin vuonna 1993.[11] Peurajahdit alkoivat Kainuussa vuonna 1996 ja Suomenselän Perhossa 1998.[11] Pääsyynä metsästykselle ovat Pohjanmaalla olleet peurojen aiheuttamat maatalousvahingot.[11][18] Yleisin metsäpeuran metsästysmuoto on pellon laidalla kyttääminen.[11] Metsäpeuran metsästäminen on nykyisin rajoitettua, eikä sitä ole sallittu Kainuussa lainkaan vuoden 2002 jälkeen.[11][18] Metsästysvuodelle 2009-2010 myönnettiin ainoastaan 35 kaatolupaa, kaikki Pohjanmaan Suomenselälle.[41] Vuosina 2004–2009 koko Suomen vuosittainen metsäpeurasaalis on vaihdellut 40 ja 141 yksilön välillä.[42]

Laillisen metsästyksen lisäksi metsäpeuroja kuolee Suomessa jonkin verran salametsästyksen takia.[18] Luvatta tapetun metsäpeuran ohjeellinen korvausarvo on 2 600–3 900 euroa.[18] Huhtikuussa 2011 tuli voimaan rikoslain uudistus, jonka mukaan suden, ahman, karhun, ilveksen, saukon ja metsäpeuran laitonta tappamista käsitellään automaattisesti törkeänä metsästysrikoksena.[18] Poliisi saa hyödyntää törkeän metsästysrikoksen selvittämiseksi muun muassa televalvontaa.[18]

Metsäpeuroja on maailmalla kaikkiaan 22 eri eläintarhassa yhteensä noin 150 yksilöä. Suomessa lajin edustajia on Korkeasaaren, Ähtärin ja Ranuan eläintarhoissa.[43]

Eurooppalaisten eläintarhojen metsäpeuroista on pidetty kantakirjaa vuodesta 1997, jolloin kantakirjan perusti Leif Blomqvist. Nykyisin tarhakanta pyritään pitämään elinvoimaisena EEP-ohjelmalla, jonka kansainvälisenä koordinaattorina toimii Korkeasaaren eläintarhan kuraattori Hanna-Maija Lahtinen[44]. Lajin tarhaus mahdollistaa palautusistutukset: tarhoissa syntyneitä metsäpeuroja on lähetetty kantavanhemmiksi MetsäpeuraLIFE-hankkeeseen.[45]