Metsänhoito

Metsätieteellinen tutkimusala syntyi jo ennen teollistumista 1700-luvun alussa, kun saksalainen Hans Carl von Carlowitz loi ensimmäisen kattavan kestävän metsätalouden käsitteen. Kehityksen pontimena oli puun riittävyys kaivostoiminnalle ja hintojen nousu puun kuljettamisesta yhä kauempaa kaivoksille. Kestävyydellä tarkoitettiin tässä tapauksessa erityisesti puun riittävyyttä tulevaisuudessakin kaivosten läheisyydessä, joista puusto oli siihen mennessä kaadettu loppuun. Carlowitz korosti erityisesti metsän uudistamista pelkän kaatamisen sijaan, jotta puuta riittäisi tulevinakin vuosina hakattavaksi. Kestävyydestä muodostui metsätieteiden keskeinen periaate, joka pätee edelleenkin. Teoriasta hahmoteltiin useita yksityiskohtaisempia selvityksiä, joilla kestävyys saavutettaisiin. Teoria metsien taloudellisesta kestävyydestä kehitettiin paljon myöhemmin.[8][2]

Alun perin metsien kestävyysoppi kehittyi Keski-Euroopassa, erityisesti nykyisen Saksan alueella 1500-luvulla merkantilistisen talousajattelun seurauksena. 1600-1700-luvuilla siellä syntyi oppi metsätalouden järjestelyistä, jonka tavoitteena oli tasaisen puunsaannin turvaaminen pitkällä aikavälillä. Metsänhoidon suunnittelussa käsitteiksi muodostui päätehakkuiden välinen kiertoaika ja normaalimetsä, jonka tarkoituksena oli mahdollisimman tasainen puuntuotanto. Vuonna 1740 Preussin metsäalueet jaettiin ikäluokittain tasasuuruisiin lohkoihin, joissa päätehakkuu kohdistui vuosittain aina vanhimman puuston omaavaan lohkoon. Näin menetellen taattiin mahdollisimman maksimaalinen metsän tuotto.[2]

Ruotsissa alettiin kiinnittää erityistä huomiota metsien hoitamiseen 1800-luvun alusta lähtien, jolloin pelättiin metsien häviämistä. Vuonna 1819 järjestettiin kirjoituskilpailu metsien hoidon järjestämisestä Ruotsissa. Suomesta kilpailuun osallistui Carl Christian Böcker, jonka kirjoituksesta muodostui ensimmäinen Suomessa julkaistu perusteos metsien hoitamisesta. Kirjassa arvosteltiin silloista pelkkää metsien kaatamista ja uudistamisen puutetta, jonka seurauksena metsävarat hupenivat. Hänen mukaansa metsien lisäkasvua oli mahdollista lisätä huolehtimalla metsien uudistamisesta. Böcker myös korosti itsenäistä vapaata metsänhoitoa, jota ei rajoiteta turhilla valtiollisilla säännöksillä. Seuraava suomalainen metsienhoidon merkkihenkilö oli Claes Wilhelm Gyldén, joka osallistui ensimmäisen metsäasetuksen säätämiseen vuonna 1853. Gyldén alkoi kiinnittää huomiota metsänkasvatukseen puutavaran käyttötarkoituksen mukaan, jossa huomioitiin metsän kiertoaika. Hän laati myös kartan Suomen metsävaroista ja teki ensimmäisiä arvioita puuston kokonaismäärästä, jonka mukaan puustoa oli runsaasti eikä sen loppumisesta ollut pelkoa, mikäli harjoitettiin oikeaoppista metsänhoitoa metsien tuhoamisen sijasta esimerkiksi metsälaiduntamisella ja kaskeamisella. Pisin kiertoaika lähes 200 vuotta oli mastopuilla, lyhin tarve- ja polttopuilla, niiden välille sijoittuivat hirsipuut. Kirjallisuudessa alettiin kiinnittää huomiota myös metsänhoidon tasaisuuteen ja puutavaran tasalaatuisuuteen.[8]

Hyvistä ohjeista huolimatta vaikutukset metsänomistajien investointeihin ja panostukset jäivät vähäisiksi. Suomen metsiä vuosina 1867-69 kartoittanut A. G. Blomqvist ei havainnut Keski- ja Pohjois-Suomessa minkäänlaista metsähoitoa, ainoastaan etelärannikolla oli havaittavissa jonkinlaista ohjattua metsien hoitoa ja hakkaamista.[8]

1870-luvulla sahatavaran kysyntä kasvoi voimakkaasti maailmanmarkkinoilla, jonka seurauksena Suomeen alkoi syntyä laajalti metsäteollisuutta. Teollisuudelle muodostui oma rooli metsien hoidossa ja raakapuun saatavuuden edistäjänä muun muassa maan kuljetusolosuhteita kehittämällä. Vuonna 1886 säädettiin uusi metsälaki, joka kielsi aukeaksi hakkaamisen viisi hehtaaria suuremmalta alueelta ja velvoitti metsän luontaiseen uudistamiseen. Teollistumisvaiheessa Suomen metsänhoitoon vaikutti Peter Woldemar Hannikainen, joka korosti tilakohtaista metsikkötaloutta. Hannikainen kannatti melko radikaalisti yksityistä metsänomistusta, Blomqvist oli valtiollisen metsänomistamisen kannattaja. Miehillä oli myös erilainen näkemys kestävästä metsätaloudesta, Hannikaisen mielestä kestävää metsätaloutta voitiin harjoittaa pienilläkin 30-40 ha metsää omistavilla tiloilla. Blomqvistin mielestä metsätaloutta voitiin harjoittaa vain suurilla tiloilla ja omistajaksi soveltui pelkästään valtio. Hannikainen kannatti myös metsänhoidossa vapaaehtoista valistusta pakottamisen sijasta erilaisilla sääntelykeinoilla.[8]

Teollistumisen myötä metsien taloudellinen arvo alkoi kohota sahatavaran ja paperin kysynnän kasvaessa maailmalla. Samaan aikaan Suomessa alettiin huolestua metsävarojen riittävyydestä suhteessa tuotteiden suureen kysyntään, harkittiin jopa metsien hakkaamisen rajoittamista lakiteitse. Metsissä harjoitettiin harsintametsätaloutta, jolloin metsien uudistumisen ei katsottu olevan riittävän suurta korvaamaan hakattua tukkipuustoa teollisuuden tarpeisiin.[8]

Suomen itsenäistyttyä maan metsäpolitiikkaan alkoi vaikuttaa eduskunnassa sosiaalidemokratia, jonka harjoittama politiikka tähtäsi valtion suurempaan rooliin metsien omistamisessa ja valtion tiukempaa kontrollia metsien hoidolle. Sisällissodan jälkeisen maareformin tarkoituksena oli padota yksityiseen metsänomistukseen kohdistuvaa vasemmistolaista radikalismia.[8]

Vuonna 1917 säädettiin entistä tiukempi metsäasetus, joka rajoitti päätehakkuiden kohdistamista liian nuoriin metsiköihin vaarantaen metsän luontaisen uudistumisen. Vuonna 1927 valtion budjetista osoitettiin varoja yksityismetsien investointeihin, joilla tavoiteltiin muun muassa metsäpinta-alan kasvattamista avosoiden muuttamiseksi talousmetsiksi ojittamalla, joka on myöhemmin osoittautunut virheeksi niiden osoittauduttua kitukasvuisiksi ja puuston heikko laatuiseksi. Investointeja kohdistettiin myös metsien uudistamiseen ja erityisesti metsänviljelyyn, jota pidettiin oikotienä metsien uudistamisessa ja nopeampaan kiertoaikaan. Samoihin aikoihin oltiin valtiollisella tasolla myös huolestuneista metsien vajaatuottoisuudesta. Silloin tehtiin myös useita selvityksiä metsienhoidosta ja puuvarannoista. Selvitysten mukaan Suomen tulevista metsävarannoista oli osa tuhoutunut virheellisten päätehakkuiden seurauksena.[2]

Vuosina 1850-1950 harjoitettiin Suomessa harsintametsätaloutta, vuonna 1950 siirryttiin metsänhoidon ohjeistuksessa jaksolliseen metsänkasvatukseen, jonka seurauksena aloitettiin avohakkuisiin perustuva täysin koneellinen metsätalous. Koneellistuminen edistyi suurin harppauksin erityisesti 1960-luvulla. Moottorisahat yleistyivät jo 1950-luvulla. 1980-luvulla metsiin ilmestyivät automaattiset hakkuukoneet.[2]

1960-luvulla metsänhoidossa otettiin oppia maataloudesta aloittamalla metsien ojittaminen, maanmuokkaus, lannoittaminen ja kemiallinen vesakontorjunta. Metsää alettiin viljellä samantapaisesti kuin peltoja maataloudessa, jolloin syntyi tunnettuja puupeltoja. Metsänviljely oli aloitettu koeluonteisesti hyvin suppeassa mittakaavassa jo 1800-luvun puolivälissä Evon metsäopistossa. Viljelyllä tarkoitettiin tällöin metsän uudistamista puunsiemeniä kylvämällä ja taimia istuttamalla.[2]

1990-luvulla metsänhoidossa taloudellisen kestävyyden rinnalle nousi ekologinen kestävyys metsätaloudessa. Metsien ekologinen luonnonhoito oli esillä jo ensimmäisissä metsänhoito-opeissa 1700-luvulta lähtien, mutta ne unohdettiin myöhemmin ja siirrettiin tietoisesti syrjään tehometsätalouden aikana. Ensimmäisen kattavan suomalaisen luonnonhoito-ohjeen laati Reijo Kalliola vuonna 1949, sen jälkeen tehtiin useita muitakin tutkimuksia ja selvityksiä aiheesta. Aihe oli usein esillä julkisuudessa 1960-70-luvuilla, mutta varsinaisesti ne alkoivat käytännössä toteutua 1980-luvulla, jolloin Metsähallitus ja Tapio alkoivat julkaista yksityiskohtaisia ohjeita metsien luonnonhoidosta. 2000-luvulla alkoi metsähoito-ohjeiden monipuolistuminen, joka mahdollistaa muun muassa metsän jatkuvan kasvatuksen periaatteen noudattamisen. Muutos perustuu nykyiseen metsälakiin, joka mahdollistaa puuston sekä ylä- että alaharvennuksen.[9] Metsää pidetään nykyisin uusiutuvana luonnonvarana. Esille on noussut myös sosiaalinen kestävyys, jonka sisältö on kuitenkin jäänyt hyvin epäselväksi.[2]

Metsiä voidaan hoitaa joko jaksollisella tai jatkuvalla kasvatuksella. Jaksollinen kasvatus perustuu koko puuston poistamiseen tietyissä jaksoissa ensin harventaen ja lopulta hakaten koko puusukupolven.[10] Metsän jatkuvassa kasvatuksessa koko puustoa ei poisteta, vaan ainoastaan suurimmat puut, ja metsässä kasvaa useita eri ikäisiä puita.[10] Suomessa on käyty asiasta vilkkaasti keskustelua, ja molemmilla kasvatustavoilla on omat kannattajansa ja vastustajansa.[11]

Nuoren metsän kasvatus

Nuoren metsän kasvatuksessa keskeisin hoitotoimenpide on taimikonhoito, jolla ohjataan puulajisuhteita haluttuun suuntaan. Tavoitteena on ylläpitää havupuutaimikossa myös 10–30 prosentin lehtipuukantaa.

Nuorta mäntymetsää ensiharvennuksen jäljiltä.

Harvennushakkuut

Harvennushakkuilla nopeutetaan puiden järjestäytymistä ja järjestetään puiden puulajeja. Harvennushakkuiden oikea ajoitus on ensiarvoisen tärkeä, jotta metsäntuotto pysyy mahdollisimman korkeana. Ajan myötä puiden latvukset sulkeutuvat ja paksuuskasvu heikkenee, ja tuotto tukkipuista uhkaa jäädä pieneksi.

Metsäojitus

Metsän ojitus voidaan tehdä uudis- tai kunnostusojituksena turvemaalla kasvavan puuston kasvun parantamiseksi. Nykyisin tehdään lähinnä kunnostusojitusta, jossa ojitusalueen ojia perataan niiden kuivatuskyvyn ylläpitämiseksi. Ojitus vapauttaa ravinteita, rehevöittäen vesistöjä.[12]

Uudistushakkuu eli Päätehakkuu

Metsä avohakkuiden jäljiltä Etelä-Suomessa.

Pääte- eli uudistushakkuissa jaksollisen kasvatuksen metsän puusto korjataan talteen, useimmiten avohakkuilla. Muita uudistushakkuumenetelmiä ovat siemenpuuhakkuut, kaistalehakkuut tai suojuspuuhakkuut.[13] Metsän jaksollisessa kasvatuksessa avohakkuissa kaikki puut kaadetaan. Hakkuut rajataan maaston pinnanolojen mukaan maisemaan sopivaksi.

Erityishakkuu

Jos hakkuun kohteella on metsän monimuotoisuuden säilyttämisen, maiseman tai metsän monikäytön kannalta erityistä merkitystä, hakkuu voidaan tehdä kohteen erityisluonteen edellyttämällä tavalla. Erityishakkuita ovat säästöpuuhakkuut, poimintahakkuut ja pienaukkohakkuut.

Maanmuokkaus ja muu maanpinnan käsittely

Maanmuokkauksella ja maan pinnan muilla käsittelyillä (esimerkiksi kulotuksella) parannetaan maan lämpö- ja vesiolosuhteita, ilmavuutta ja ravinneolosuhteita. Maanmuokkaus tehdään yleensä koneellisesti. Sen yleisimmät työlajit ovat: äestys, laikutus, laikkumätästys, naveromätästys ja kääntömätästys.

Metsänmuokkaus on metsälakiin perustuva toimenpide, jonka tarkoituksena on taata metsän kasvu päätehakkuun jälkeisessä metsässä. Metsän hoidon tarve arvioidaan yleensä metsikkökuvioittain. Metsikkökuviolla tarkoitetaan palstaltaan ja maapohjaltaan yhtäläistä aluetta. Metsänhoitotöitä tehdään, jotta metsä pysyisi elinvoimaisena ja kasvu säilyisi hyvänä. Hoitotyöt ajoittuvat pääosin kesäaikaan. Vuosittainen istutusalue Suomessa on lähes 10 000 hehtaaria ja lisäksi tehdään metsänhoitotöitä noin 30 000 hehtaarin suuruisella metsä-alueella. Metsänhoidosta vastaavat toimihenkilöt tarkentavat suunnitelmia, jotka kootaan talviaikaan valmiiksi toteutussuunnitelmiksi karttatietoineen.

Metsänuudistaminen

Uuden puuston perustamisessa käytetään keinoina luontaista uudistumista sekä kylvöä ja istuttamista ts. viljelyä.

• Metsänhakkuu
• Metsätalous
• Metsänhoidon suositukset
• Metsätieteet Suomessa
• Metsänhoidollisia toimenpiteitä, valokuvateos

• Metsänhoidon suositukset
• Luontokuva
• Metsäkeskus
• HY: Pohjanmaalainen pienmetsänhoito on ekologisesti toimivaa (Arkistoitu – Internet Archive)
• Luonnonvarakeskus (Luke): Suomen metsät 2012 -raportti (Arkistoitu – Internet Archive)
• Luonnonvarakeskus (Luke): Metsänhoitopalvelut