Metakognitio

Metakognitio on tietoisuutta omista tai muiden ihmisten kognitiivisista toiminnoista, ajattelusta, oppimisesta tai tietämisestä.

Metakognition tutkimus alkoi kehittyä 1970-luvulla. Ensimmäisenä sanaa metakognitio käytti J. H. Flavell vuonna 1976.[1]

Metakognitio jaetaan yleensä tieto- ja taitokomponentteihin. Metakognitiiviset tiedot voidaan jakaa kolmeen tyyppiin:

  1. tiedot ja käsitykset itsestä (ja muista) tiedonkäsittelijänä ("Minulla on hyvä näkömuisti"),
  2. tiedot erilaisista tehtävistä ja niiden suorittamisesta ("Tiivistelmän kirjoittaminen edellyttää, että poimin tekstistä tärkeimmät asiat")
  3. tiedot erilaisista strategioista ("Voin muodostaa kokonaiskuvan asioista käsitekartan avulla").

Metakognitiiviset taidot puolestaan käyttävät tätä monipuolista metakognitiivista tietoa oman opiskelun ja oppimisen säätelyssä.

Omien taitojen ja strategioiden tiedostaminen on siis tärkeä tekijä oppimisessa. Mitä paremmin yksilö on tietoinen tiedoistaan, taidoistaan ja tavoistaan toimia eri tilanteissa, sitä paremmin hän pystyy kontrolloimaan ja käyttämään tarkoituksenmukaisesti eri tapoja oppia. Hyvin ja heikosti oppimisessa menestyvien oppijoiden metakognitiivisen ajattelun on todettu eroavan toisistaan. Oppijat, jotka menestyvät hyvin esimerkiksi koulussa, hyödyntävät metakognitiota oppimisessa tehokkaammin kuin heikommin menestyvät oppijat ja päinvastoin. Siten hyvin menestyvillä oppijoilla on mahdollisuus selvitä paremmin itsenäistä ajattelua vaativassa yhteiskunnassa. [2]

Metakognitioon liittyy myös taito käyttää transferia eli siirtovaikutusta. Tämä tarkoittaa sitä, että jonkin opitun asian rakenne kyetään siirtämään toiseen asiasisältöön, eli nähdään yhtäläisyydet asioiden välillä ja osataan käyttää tehokkaasti aiemmin opittua uuden oppimisen apuna. [3]

Metakognitio teknologisessa oppimisympäristössä

Teknistyvässä yhteiskunnassa kognitiiviset perustaidot, lukeminen, laskeminen ja kirjoittaminen eivät enää riitä, vaan menestymiseen tarvitaan yhä enemmän oppimaan oppimisen taitoja – meidän tulee osata oppia ja ajatella itsenäisesti.

Tutkijat ja tutkimukset ovat osoittaneet, että heikkotaitoisen oppijan metakognitiivisia taitoja pystytään kehittämään ja näin edistämään hänen oppimistaan. Erään välineen niiden kehittämiseen tarjoaa tekniikka. Oppijalle voidaan suunnitella tekniikan avulla oppimisympäristö, jossa oppija itse voi vaikuttaa tekemiensä tehtävien vaikeusasteeseen, lisätietojen tarvitsemisajankohtaan sekä siihen, kuinka kauan hän kamppailee saman ongelman parissa. Oppijalle pystytään tarjoamaan tekniikan avulla ympäristö, joka tukee hänen oppimistaan ja ohjaa hänen ajatteluaan niin, että hän voi ratkaista ongelmia, joihin hänellä ei itsenäisesti olisi ollut mahdollisuutta.

Sosiaalisesti jaettu metakognitio

Nykyisin oppimista ei enää nähdä vain yksilöllisenä prosessina, vaan sosiaalisten ja kulttuuristen tekijöiden katsotaan liittyvän korkeammantasoisiin ajatteluprosesseihin. Tästä yksi esimerkki on metakognition näkeminen sosiaalisesti jaettuna metakognitiona. Tämä tarkoittaa metakognition käsitteen laajentamista esimerkiksi tilanteisiin, joissa oppijat rakentavat tietoa yhdessä siten, että oppijoiden työskentelyssä ilmenee metakognitiota, jota ei voida palauttaa vain yhden ihmisen metakognitioksi. Sen sijaan metakognitio rakentuu, kehittyy ja ilmenee yksilöiden välillä ja oppijoiden yhteisessä ajattelutoiminnassa. Sosiaalisesti jaettua metakognitiota on pyritty hyödyntämään teknologiapohjaisissa oppimisympäristöissä sekä verkkotyöskentelyyn osallistuvien oppijoiden välisessä vuorovaikutuksessa.[2]

Yksilön metakognitio ja sosiaalisesti jaettu metakognitio eivät ole toisistaan irrallisia vaan osittain päällekkäisiä ja vuorovaikutuksessa keskenään. Tulevaisuudessa olisi pohdittava, kuinka tekniikkaa voitaisiin hyödyntää entistä enemmän metakognition ilmentämisessä ja tukemisessa myös laajemmin kuin vain yksilön näkökulmasta.[2]

Teknisten oppimisympäristöjen ongelmia metakognition tukemisessa

Vaikka tekniikka voikin olla hyvä väline metakognition kehittämiseen, siinä on myös omat rajoituksensa. Oppijan saaman tuen on oltava hyvin tarkasti räätälöityä nimenomaan häntä varten, jotta ohjelman antamat vihjeet eivät olisi liian helppoja tai liian vaikeita. Oppijan saaman tuen pitää sijoittua heidän lähikehityksen vyöhykkeeseensä, jotta tuki paitsi tarjoaisi oppimisen kannalta oikea-aikaisia vinkkejä ja edistäisi oppimista myös haastaisi oppijaa ajattelemaan itse.[2]

Taideteos metakognitiivisena artefaktina

Metakognition käsitettä on hyödynnetty myös taiteidentutkimuksessa, erityisesti taiteen vastaanoton tutkimuksessa. Taideteosta on tarkasteltu metakognitiivisena artefaktina, joka ohjailee vastaanottajan (lukijan, katsojan) käsityksiä ja mielikuvia taiteen vastaanottokokemuksen aikana. Tarkastelutapa soveltuu niihin taiteenlajeihin, joissa vastaanotto tapahtuu ajan mittaan eli jotka perustuvat kerrontaan (kirjallisuus, näyttämötaide, elokuva, musiikki). Metakognitiivinen artefakti sisältää esityksen omasta vastaanotostaan, ja teoksensa avulla tekijä ohjailee vastaanottajien arvailua ja pyrkii aikaansaamaan yleisössä esteettisiä vaikutuksia.[4]

Metakognitiivinen terapia

Metakognitiivinen terapia syntyi 1980–1990-luvun taitteessa, kun Adrian Wells alkoi tutkia, millaisia tiedonkäsittelyprosesseja ilmenee psykologisissa ongelmissa. Toisin kuin esimerkiksi kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa, jossa tarkastellaan ajatussisältöjä, metakognitiivisessa terapiassa huomio kiinnitetään ajattelumalleihin, jotka synnyttävät ja ylläpitävät potilaan vääristyneitä käsityksiä ja mielikuvia.[5]

Katso myös

Lähteet
  1. Flavell 1976: 232.
  2. Järvelä, Häkkinen, Lehtinen: Oppimisen teoria ja teknologian opetuskäyttö. WSOY Oppimateriaalit, 2006. ISBN 951-0-32353-5.
  3. Tynjälä, P.: Oppiminen tiedon rakentamisena. Konstruktivistisen oppimiskäsityksen perusteita. Helsinki: Kirjayhtymä oy, 1999.
  4. Lång, Markus: Teksti metakognitiivisena artefaktina: Sanataiteen ja säveltaiteen ontologiaa. Synteesi, 1998, 17. vsk, nro 4, s. 82–94. ISSN 0359-5242. Artikkelin verkkoversio.
    Lång, Markus: Elokuva metakognitiivisena artefaktina: Reseptioesteettinen katsaus. Synteesi, 2002, 21. vsk, nro 1, s. 59–65. ISSN 0359-5242. Artikkelin verkkoversio.
  5. Fisher–Wells 2011: 13–23.

    Kirjallisuutta
    • Dunlosky, John – Metcalfe, Janet: Metacognition. Los Angeles: SAGE, 2009. ISBN 978-1-4129-3972-0.
    • Fisher, Peter – Wells, Adrian: Metakognitiv terapi. (Metacognitive Therapy: Distinctive Features, 2009.) Översättning av Ola Brar. Lund: Studentlitteratur, 2011. ISBN 978-91-44-07602-7.
    • Flavell, J. H.: Metacognitive aspects of problem solving. — L. B. Resnick (toim.): The Nature of Intelligence (s. 231–236). Hillsdale (NJ): Erlbaum 1976.
    • Papaleontiou-Louca, Eleonora: Metacognition and Theory of Mind. Newcastle: Cambridge Scholars Publishing, 2008. ISBN 978-1-84718-578-5.
    • Weinert Franz E. – Kluwe Rainer H. (toim.): Metacognition, Motivation, and Understanding. Hillsdale (NJ): Erlbaum, 1987. ISBN 0-89859-569-X.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.