Metafilosofia

Pääartikkeli: Filosofiakäsitykset

Tärkeä metafilosofinen kysymys on ”mitä on filosofia?”. Eri filosofit ovat tarjonneet erilaisia vastauksia, usein implisiittisesti. Metafilosofi voi pyrkiä tunnistamaan, selventämään ja ymmärtämään vaihtoehtoisia käsityksiä filosofian luonteesta.

Sanan ”filosofia” merkitys on muuttunut historian kuluessa: antiikin aikana sen alaisuuteen kuului lähes kaikki tutkimus, René Descartesille se oli tieteiden kuningatar, David Humelle metafysiikka ja moraalifilosofia olivat lähes sama kuin ihmistieteet, kun taas analyyttinen filosofia määrittelee itsensä usein käsitteiden tutkimuksena. Tämän vuoksi on vaikea löytää määritelmää, jonka useat filosofit jakaisivat, muuten kuin että filosofia on jonkinlainen ”yleinen” tieteenala, jolla on jotain tekemistä perustellun päättelyn kanssa.

Eräs merkittävä jakolinja on niiden filosofien, jotka katsovat filosofian olevan empiirinen oppiala (joskaan ei välttämättä tiede), ja niiden filosofien, jotka uskovat sen olevan apriorinen oppiala, joka ei käsittele tosiasioita eikä liity empiirisiin (luonnon)tieteisiin, välillä.

Jakolinjasta puhutaan lähinnä käsiteltäessä uuden ajan filosofiaa, ja sellaisia ajattelijoita kuin John Locke, David Hume ja Immanuel Kant empiristisellä puolella ja sellaisia ajattelijoita kuin Georg Hegel idealistisella puolella. Jakoa voidaan silti soveltaa myös nykyfilosofiaan. Analyyttiset filosofit katsovat, että (luonnon)tiede, ei filosofia, voi vastata kaikkiin mielekkäisiin empiirisiin kysymyksiin. Pragmatistit ja naturalistisen tietoteorian kannattajat taas ajattelevat, että filosofian tulisi kytkeytyä tieteisiin ja että sen tulisi olla tieteellistä sanan laajassa merkityksessä.

Jotkut filosofit, kuten eksistentialistit ja pragmatistit, katsovat filosofian olevan pohjimmiltaan käytännöllinen tiede, jonka tarkoituksena olisi ohjata meidät elämään mielekästä elämää osoittamalla keitä olemme, kuinka liitymme ympärillämme olevaan maailmaan ja mitä meidän tulisi tehdä. Toiset, kuten useat analyyttiset filosofit, näkevät filosofian teknisenä, formaalisena ja teoreettisena tieteenä. On huomattava, että kummatkin osapuolet voivat olla ja ovat filosofiassaan yhtä teoreettisia ja abstrakteja – erot ovat siinä, mikä nähdään teorian tarkoituksena ja aiheena.

Filosofian kolme keskeisintä menetelmää historiallisessa järjestyksessä ovat olleet antiikin fronesis-lähestymistapa, episteeminen eli tiedollinen lähestymistapa ja lingvistinen eli kielellinen lähestymistapa.

Fronesis eli ”käytännöllinen järki” oli tyypillinen sellaisille ajattelijoille kuin Sokrates ja Epikuros. Tämän filosofian muodon käsittelemiin kysymyksiin kuuluvat lähinnä ne kysymykset, jotka ovat mielekkäitä onnellista elämää ja hyveiden kehittämistä etsittäessä, vaikka tuona aikana käsiteltiin myös muunlaisia kysymyksiä.

Episteeminen lähestymistapa keskittyy tiedon perusteisiin, erityisesti väittelyssä rationalismin ja empirismin välillä. Tämän aikakauden keskeisiä hahmoja olivat John Locke, David Hume, René Descartes, Jeremy Bentham ja Immanuel Kant. Etiikka kehittyi spekulatiivisesta psykologiasta toisaalta metaetiikaksi ja toisaalta normatiiviseksi etiikaksi.

Lingvistinen eli kielellinen filosofia on uusin kehityssuunta. Sitä harjoitetaan sekä tietoteoriana (kielen ja maailman suhde, ”merkityksen merkitys”) että käsitteiden ja ajatusten tutkimuksena. Puhtaimmassa muodossaan mielekkään kielen tutkimus (filosofian ensisijaisena tehtävänä) on ollut laskusuunnassa monissa yliopistoissa, mutta se elää edelleen analyyttisessä perinteessä.

Stephen Toulmin (Knowing and Acting, 1976) määritteli kolme lähestymistapaa filosofiaan:

• filosofi geometrikkona: keskittyy formaaliin tutkimukseen; esimerkiksi Platon ja Gottlob Frege.
• filosofi antropologina: pyrkii löytämään ihmisluonnon perusteet; esimerkiksi David Hume ja Adam Smith.
• filosofi kriitikkona: tutkii apriorisia ehtoja, joiden pohjalla esimerkiksi tieto voi olla olemassa; esimerkiksi Immanuel Kant ja fenomenologinen perinne.