Merzifonlu Kara Mustafa pašša

Kara Mustafa ei ottanut osaa Fazıl Ahmetin sotaretkiin Unkarissa, vaan hänet nimitettiin kaymakamin virkaan. Kaymakam toimi samanaikaisesti sekä asevoimien ja sulttaanin välisenä yhteysupseerina että yhtenä sulttaanin neuvonantajista ja virallisista edustajista, joten tässä tehtävässä Kara Mustafa pystyi kasvattamaan vaikutusvaltaansa sekä valtionhallinnossa että suoraan suhteessa sulttaaniin. Hän toimi myös lyhyesti seremoniallisena amiraalina ennen kuin hänet nimitettiin uudelleen suuramiraaliksi. Länsimaisten tarkkailijoiden mukaan hän tavoitteli jo tuolloin suurvisiirin virkaa Köprülü Fazıl Ahmet paššalta ja onnistui pääsemään sulttaani Mehmed IV:n suosioon, sillä tämä nimitti hänet useamman kerran kaymakamiksi.[3]

Kara Mustafa erotettiin amiraalinvirastaan helmikuussa 1666, mutta hänelle annettiin korvauksena hallinnon uudelleenjärjestelyssä luotu toisen visiirin virka. Hänen kilpailijansa Mustafa Agha onnistui kuitenkin nousemaan hänen edelleen, jolloin Kara Mustafa alennettiin kolmanneksi visiiriksi. Keväällä 1668 hän seurasi sulttaania Kreetalle tarkkailemaan Iraklionin piiritystä, joka oli ollut käynnissä jo 20 vuotta. He tekivät useita metsästysretkiä Tessaliaan, ja yhdellä näistä Kara Mustafa saattoi esittää sulttaanille uutiset voittoon päättyneestä piirityksestä. Seuranneen rauhan jakson aikana 1669–1672 hän kuitenkin pysyi kolmannen visiirin arvossaan.[3]

Vuonna 1672 syttyi sota Puolaa vastaan. Vaikka Kara Mustafa oli edellisen kerran johtanut armeijoita kentällä lähes 15 vuotta aiemmin, niin hän menestyi hyvin sotilasjohtajana. Hän oli mukana H’otynin piirityksessä ja johti armeijan oikeaa sivustaa Kamjanets-Podilskyin piiritykseen johtaneessa taistelussa. Hän johti turkkilaisarmeijaa myös Butšatšin valtaukseen päättyneessä operaatiossa. Ansioidensa vuoksi hänet nimitettiin yhdeksi sodan päättäneen rauhansopimuksen pääneuvottelijoista, ja hän sopi Podolian liittämisestä Osmanien valtakuntaan sekä Länsi-Ukrainan siirtämisestä osmanien protektoraatiksi.[3]

Puolan lähettilään Jan Gninskin läksiäisvastaanotto Kara Mustafan luona. Pierre Paul Sevinin maalaus vuodelta 1679.

Kara Mustafan ulkopolitiikka oli varsinkin alkuun ajattelematonta. Hän vaikeutti valtioiden välistä yhteydenpitoa rajoittamalla länsimaalaisten suurlähettiläiden tulkkien tapaamisoikeutta suurvisiirin kanssa. Hänen mukaansa tulkit kuuluivat rayahiin eli suureen alempiarvoiseen väestönosaan. Rayahiin kuuluvien asema oli liian vähäinen, jotta sen jäsenet voisivat osallistua korkean tason poliittisiin keskusteluihin. Hänen suhtautumistaan kristittyjen maiden lähettiläisiin on myös kuvattu erittäin ksenofobiseksi, joskin joidenkin länsimaisten aikalaislähteiden mukaan hän oli nopeasti ajatteleva ja toimiva mies, joka osoitti suurta kiinnostusta Euroopan valtioiden sisäisiin oloihin sekä niiden välisiin tapahtumiin ja poliittisiin suhteisiin.[3]

Kara Mustafan ajoittainen kiinnostus länsimaiden politiikkaan saattoi myös johtua hänen ulkopolitiikastaan, jota on kuvailtu opportunistiseksi pyrkimykseksi laajentaa osmanien alueita länteen ja pohjoiseen käyttämällä hyväksi raja-alueiden vasalliruhtinaita, kuten kasakkahetmani Petro Dorošenkoa, Unkarin magnaattia Imre Thökölyä ja Krimin kaani Selim Giray II:ta. Hänen on sanottu olleen politiikassaan sotaisa ja pyrkineen aloittamaan sotia sotimisen ilosta, mutta jotkut ovat nähneet hänen politiikkansa päätavoitteena yrityksen lujittaa osmanihallinnon asemaa usein vaikeasti hallittavilla raja-alueilla.[3]

Lännen tuntemaa närää Kara Mustafaa kohtaan kasvatti sekin seikka, että hänen aikanaan Välimeren etelärannikoilla tukikohtiaan pitäneiden barbareski-merirosvojen toiminta yltyi ja pystyi vaarantamaan entistä suuremman osan Välimeren kauppalaivaliikenteestä.[6]

Kara Mustafa piti yhteyttä barbareskeihin muussakin tarkoituksessa. 1680-luvulle siirryttäessä lähinnä kaleereista muodostunut osmanien laivasto alkoi olla vanhentunut. Ajanmukaisia purjealuksia edustivat vain muutamat eurooppalaisilta vuokratut kauppalaivat. Sen sijaan barbareskit olivat käyttäneet jo vuosia purjealuksia, jotka olivat osoittautuneet kelvollisiksi sota-aluksina. Vuonna 1682 Kara Mustafa pyysi barbareskeilta tietoa heidän käyttämästään alustyypistä ja päätyi palkkaamaan tripolilaisen Misırhoğlu Ibrahim paššan rakentamaan osmaneille ajanmukaisia linjalaivoja. Laivaston uudistaminen käynnistyi tehokkaasti: Istanbulin laivaston vanha kaleeritelakka purettiin ja tilalle nousi uusi purjelaivoille tarkoitettu telakka. Ensimmäinen purjealus laskettiin vesille vielä samana vuonna. Kaksi vuotta myöhemmin laivastolla oli yhteensä kuusi uutta alusta ja lisäksi kymmenen oli rakenteilla.[7][8]

Vuosien 1676–1681 aikana hallinnon päähuomio kohdistui Dneprin alueen ongelmiin. Žuravnossa allekirjoitettu sopimus Puolan kanssa oli avannut osmaneille mahdollisuuden kilpailla alueista Ukrainassa, mutta Venäjän-Turkin sota käynnistyi huonosti. Osmanien strategia oli pitkälle puolustusluonteista ja pyrki säilyttämään ne alueet, jotka Puolan kanssa tehdyssä rauhansopimuksessa oli saavutettu. Hetmanni Petro Dorošenkon loikkaaminen Venäjän puolelle johti vuoden 1677 sotaretken epäonnistumiseen. Toisen sotaretken aikana osmanien armeija saavutti joitakin voittoja; se valtasi Tšigirinissä olleen kasakkalinnoituksen sekä pystytti omia linnoituksia Dneprin ja Bugin varrelle. Silti toinen sotaretki jäi pääsääntöisesti tuloksettomaksi kuten myös kolmas, vuoden 1680 sotaretki, jonka jälkeen osmanit solmivat rauhan Venäjän kanssa 1681.[3]

Wienin taistelu, Martino Altomonten maalaus, 1693-1695.

Solmittu rauha vakiinnutti tilanteen pohjoisessa, joten Kara Mustafa saattoi siirtää huomionsa länteen.[3] Konservatiivisella uskonnollisella politiikallaan hän oli saanut tuekseen kiihkomielisiä islamisteja, joiden suosion hän halusi vakiinnuttaa. Alueen valtaaminen kristityiltä sopi tähän tavoitteeseen. Hän alkoi valmistella hyökkäyssotaa Itävaltaa vastaan. Poliittisesti hän tunnusti unkarilaisten tyytymättömyyden Habsburgien monarkiaa kohtaan ja asetti vasallihallitsijaksi Imre Thökölyn. Thököly oli luterilainen protestantti, kuten enemmistö unkarilaisista. Unkarilaiset kokivat Osmanien valtakunnan suhtautumisen luterilaiseen kirkkoon sallivammaksi kuin katolisten Habsburgien, joten he liittyivät tukemaan osmaneita kun Kara Mustafa tarjosi heille apuaan.[3][6][9]

Kara Mustafa varusti suuren armeijan ja valitsi sotaretken kohteeksi Itävallan pääkaupungin Wienin.[3] Olosuhteet operaatiolle olivat aluksi suotuisat, mutta voimasuhteet kääntyivät, kun osmanien armeija alkoi piirittää pääkaupunkia. Paavi Innocentius XI onnistui rahoittamaan ja keräämään katolisten maiden sotilaista koostuneen monikansallisen armeijan, jonka johtajaksi tuli Puolan kuningas Juhana III Sobieski. Hän johti armeijan Wieniin ja löi osmaneiden ja unkarilaisten piiritysjoukot syyskuussa 1683 käydyssä Wienin taistelussa.[9]

Kara Mustafa vetäytyi aluksi Budapestiin kokoamaan armeijansa rippeet. Itävallan joukot marssivat perässä, joten seuraavaksi hän vetäytyi Belgradin edustalle, jonne hän jäi talvehtimaan armeijansa kanssa. Hän loi suunnitelman uudesta Belgradista käynnistyvästä offensiivista seuraavalle vuodelle, mutta tappion kärsineenä alkoi menettää luottamustaan sulttaanin silmissä. Hänen poliittiset vihollisensa ja kilpailijansa pystyivät lisäksi vapaasti vaikuttamaan sulttaaniin, joka päätyi antamaan määräyksen Kara Mustafan teloittamisesta 13. joulukuuta. Edirnestä lähetetyt upseerit teloittivat Merzifonlu Kara Mustafa paššan Belgradissa 25. joulukuuta 1683 kuristamalla.[10] Hänen päänsä kuljetettiin Edirneen, jossa se haudattiin Saridja paššan moskeijaan hänen hautakivensä alle.[3]