Meripihkahuone

Meripihkahuonetta oli rakennettu Berliinissä vuodesta 1701 kuvanveistäjä Andreas Schlüterin piirrosten pohjalta ja tanskalaisen meripihkasepän Gottfried Wolframin johdolla, mutta sitä ei saatu koottua vuosikymmeniin.[1] Se pystytettiin lopulta vuonna 1755 italialaisilla kivimosaiikeilla täydennettynä Katariinan palatsiin, Tsarskoje Seloon lähelle Pietaria, jossa siitä tuli suosittu nähtävyys.[1] Myöhemmin siitä käytettiin jopa nimitystä ”maailman kahdeksas ihme” (ks. maailman seitsemän ihmettä).

Toisen maailmansodan aikana syksyllä 1941 palatsin vallanneet saksalaiset ryöstivät meripihkahuoneen, ja tiettävästi siirsivät sen Königsbergin linnaan Itä-Preussiin.[1][2] Sodan lopussa huone katosi.[3] Venäjällä kadonneesta meripihkahuoneesta on tullut kaikkien saksalaisten sodassa ryöstämien kalleuksien ja taideaarteiden symboli.

Pieniä osia huoneesta on myöhemmin löydetty, mutta muuten sen kohtalo on tuntematon. Siitä on kehitetty useita vaihtoehtoisia teorioita ja vuosikymmenten kuluessa lukuisat aarteenmetsästäjät ja viralliset tutkimusryhmät ovat tuloksetta etsineet mahdollisia kätköpaikkoja, joihin saksalaiset olisivat voineet evakuoida huoneen sodan lopussa.

Yksi neljästä huoneeseen liittyneestä kivimosaiikista löydettiin 1990-luvulla Saksasta, sillä mosaiikin omaan laskuunsa varastanut saksalainen sotilas oli säilyttänyt sitä vuosikymmeniä kotonaan. 2000-luvun alussa Katariinan palatsiin rakennettiin meripihkahuoneen jäljennös saksalaisen Ruhrgas-yrityksen lahjoittamilla varoilla. Se paljastettiin Pietarin kaupungin 300-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 2003.[4]

Vuonna 2004 ilmestyneessä brittiläisten toimittajien Catherine Scott-Clarkin ja Adrian Levyn kirjassa Meripihkahuone esitettiin teoria, jonka mukaan huonetta ei olisi koskaan evakuoitu Königsbergin linnasta, vaan se olisi tuhoutunut ilmeisesti vahingossa syttyneessä tulipalossa puna-armeijan sotilaiden ryöstellessä kaupunkia pian sen valtauksen jälkeen huhtikuussa 1945. Kirjoittajien mukaan Neuvostoliiton edustajat saivat tämän selville pian sodan jälkeen, mutta organisoivat vuosikymmenten ajan turhia etsintäoperaatioita peittääkseen totuuden. Kiistanalaista teoriaa ei kuitenkaan kyetä todistamaan ja varsinkin Venäjällä sitä on arvosteltu.

• Catherine Scott Clarke ja Adrian Levy: Meripihkahuone: Maailman kahdeksannen ihmeen jäljillä (suom. Pekka Tuomisto). Tammi, Helsinki 2007 (alkuteos The Amber Room, 2004). ISBN 978-951-31-3495-2 ^{lähde tarkemmin?}
• Smith, Daniel: Pääsy kielletty!: 100 maailman salaisinta kohdetta, s. 52–54. Helsinki: Tammi, 2013. ISBN 978-951-31-7343-2.

• Biographical database of the international literature about the Amber Room by Peter Bruhn