Mentalisaatio

Mentalisaatio, epävirallisesti mielentäminen, tarkoittaa yksilön kykyä pohtia omaa ja toisen ihmisen näkökulmaa ja kokemusta. Mentalisaatio on kyky pohtia, millaisia mielen tiloja voi piillä ulospäin näkyvän reagoinnin ja käyttäytymisen takana. Tunteiden lisäksi mentalisaatio kohdistuu myös esimerkiksi tarkoitusperään ja toiveisiin.[1]

Mentalisaatioon kuuluu niin tietoinen kuin automaattinenkin mielen tilojen pohdinta. Mentalisaation erottaa lähikäsitteistä kuten metakognitiosta, mielen teoriasta ja tietoisuustaidosta se, että mentalisaatio koskee nimenomaisesti mielen tiloja ja kohdistuu sekä itseen että toisiin.[1]

Mentalisaatio on osa ihmisen psykososiaalista kehitystä, ja on havaittavissa lapsissa noin 4–5 vuoden iässä. Tällöin lapsi ymmärtää mielentilojen, uskomusten ja toiveiden olemassaolon ja kykenee täten ennakoimaan omia kokemuksiaan ja toisten ihmisten toimintaa. Mentalisaatiokyvyn syntyyn tarvitaan kyky erottaa oma mieli muiden mielistä (ks. mielen teoria) sekä kyky erottaa mielen todellisuus ulkoisesta todellisuudesta.[2]

Mentalisaatio on 2000-luvulla noussut psykiatriassa erityisen mielenkiinnon, tutkimuksen ja hoidon kehittämisen alueeksi. Sitä on hyödynnetty yksilöpsykoterapiassa, pari-, perhe- ja ryhmäterapioissa, vuorovaikutusterapiassa sekä erilaisissa yhteisöissä.[1]