Menon (dialogi)

Platonin teosten joukossa Menon kuuluu tämän keskivaiheen dialogeihin. Näin se on kirjoitettu siihen aikaan, jolloin Platon oli perustanut oman Akatemiansa. Teos voidaan nähdä myös kuuluvaksi siirtymäkauteen varhaisvaiheen ja keskivaiheen dialogien välillä.[3] Tarkemmin dialogi on ajoitettu kirjoitetuksi 380-luvulla eaa.

Diogenes Laertioksen esittämässä, Thrasylloksen tekemässä Platonin teosten jaottelussa dialogi kuuluu VI tetralogiaan yhdessä dialogien Euthydemos, Protagoras ja Gorgias kanssa. Aiheensa puolesta Thrasyllos luki dialogin Platonin koettelevien (peirastikos) teosten joukkoon.[1]

Dialogissa Menon ja Sokrates pyrkivät selvittämään hyveen määritelmän. Sokraattisen menetelmän mukainen dialogi käsittelee hyvettä yleensä, eikä niinkään yksittäisiä hyveitä, kuten oikeudenmukaisuutta, järkevyyttä, kohtuullisuutta jne. Sokrateen tavoitteena on yleinen määritelmä, joka pätee kaikkiin yksittäisiin hyveisiin. Dialogissa kysytään myös, voiko hyvettä opettaa. Vastauksena Sokrates esittelee anamnesis-teoriansa.

Dialogi alkaa, kun Menon pyytää Sokratesta kertomaan, mitä hyve on. Sokrates esittää tyylilleen uskollisena tietämätöntä ja pyytää Menonia sen sijaan esittämään omat näkemyksensä. Menon esittää, että on olemassa useita erilaisia hyveitä, joista osa on soveliaita miehille, osa naisille, osa orjille ja osa lapsille. Sokrates ei hyväksy tätä määritelmää, vaan haluaa sen sijaan tietää, mikä on se asia, joka tekee kaikista näistä eri asioista juuri hyveen.

Keskustelun jatkuessa Sokrates ja Menon luettelevat useita hyveitä, mutta eivät löydä asiaa, joka yhdistäisi niitä — kunnes Menon ehdottaa määritelmäksi halun hyvään, moraalisessa mielessä. Sokrates kyseenalaistaa määritelmän, ehdottamalla, että kukaan ei tietoisesti halua pahaa, ja siksi halu hyvään on yhteinen kaikille ihmisille, ei ainoastaan hyveellisille. Menon lisää, että hyvät asiat täytyy saavuttaa oikealla tavalla, joten esimerkiksi rikkaana oleminen on hyve, jos rikkaus on hankittu oikeudenmukaisesti. Sokrates osoittaa, että tämä on kehäpäätelmä, koska oikeudenmukaisuus oli määritelty yhdeksi hyveistä, ja nyt Menon yrittää määritellä hyveen asiaksi, joka on hankittu hyveellisesti. Menon luovuttaa.

Tämän jälkeen Menon esittelee tietoteoreettisen ongelman, joka tunnetaan Menonin paradoksina:

»Miten sinä muka aiot tutkia sellaista, mistä et edes tiedä mitä se on? Millaista tavoittelet, kun etsit sellaista, mitä et tunne? Ja jos löydät sen, mistä tunnistat sen juuri siksi, mistä et mitään tiedä?[4]»

Sokrates vastaa, että kaikki tiedon hankkiminen on itse asiassa muistiin palauttamista (anamnēsis). Emme todellisuudessa opi mitään, vaan tiedämme jo asiat, ja tarvitsemme ainoastaan muistuttajan, joka palauttaa asian mieleen. Sokrates puhuu sielun kuolemattomuudesta ja sielunvaelluksesta viitaten pappeihin ja runoilijoihin, ja opettaa:

»Koska siis sielu on kuolematon ja syntyy moneen kertaan uudelleen ja on nähnyt kaiken maan päällä ja kaiken manalassa ja yleensä kaiken olemassa olevan, ei ole mitään, mitä se ei olisi oppinut tietämään. [...] koska sielu on saanut tietää kaiken, ei mikään estä ihmistä saamasta selville kaikkea, jos hän yhdenkin asian pystyy palauttamaan mieleensä [...] sillä tutkiminen ja oppiminen on kokonaan tällaista mieleen palauttamista.[5]»

Seuraa tunnettu esimerkki: Sokrates houkuttelee eräästä Menonin orjapojasta esiin yksinkertaisen geometrisen teoreeman, vaikka poika ei ollut koskaan aiemmin edes käsitellyt koko asiaa.

Koska kukaan ei todellisuudessa opi mitään, ei ole olemassa opettajia tai oppilaita, eikä hyvettä tai mitään muutakaan voida opettaa. Tämä tarkoittaa, että Menonin täytyisi määritellä hyve uudelleen. Dialogi päättyy kuitenkin aporiaan eli umpikujaan, eli hyvettä ei määritellä — siitä todetaan vain, että se ei synny ihmisissä itsekseen, mutta sitä ei voida myöskään opettaa heille. Niissä joissa hyvettä on, se näyttää olevan ikään kuin ulkoa tulleena lahjana, kuten Sokrates sanoo:

»[...] voimme väittää, että hallintomiehet ovat jumalaisia ja innoittuneita, hengen valtaamia ja jumalan täyttämiä silloin kun he hoitelevat suuria ja tärkeitä asioitaan tietämättä yhtään mitään siitä, mistä puhuvat.[6]»

»Päätelmämme nojalla hyve siis näyttää olevan jumalan lahjana niissä, joissa se on. Todelliseen selvyyteen asiasta pääsemme vasta sitten, kun ensin olemme tutkineet, mitä hyve itsessään on, ja vasta sen jälkeen sitä, miten se ihmiseen ilmaantuu.[7]»

On epätodennäköistä, että Sokrates itse todellisuudessa uskoi tähän johtopäätökseensä. Dialogissa hyveen opettajiksi mainitaan kaksi vaihtoehtoa, sofistit ja ”kunnon jalosukuiset ateenalaiset”, mutta kummatkin rajataan pois. Platonin kirjoittama dialogi on kuitenkin hänen tyylilleen uskollisesti pilaileva. Kolmas ja melko itsestään selvä vaihtoehto hyveen opettajaksi on Sokrates itse, ja on melko selvää, että Platon uskoi opettajansa olevan kykenevä antamaan oppilailleen viisautta ja hyvettä aivan kuten oli tehnyt hänelle itselleen.

• Remes, Unto & Thesleff, Holger: Selitykset teokseen Menon. Teoksessa Platon 1999, s. 302.