Meemi

Richard Dawkins.

Dawkinsin mukaan sekä geenit että meemit leviävät riippumatta siitä, ovatko ne hyödyllisiä ihmisen kannalta. Molemmat kopioitujat ovat itsekkäitä olioita. Geenit rakentavat eliöitä elatusalustoikseen, ja näiden biologisten rakenteiden menestyksekäs kopioituminen takaa sekoittumattomien geenien siirtymisen sukupolvilta toisille.[7] Myös meemit ovat itsekkäitä olioita, jotka käyttävät ihmisiä oman leviämisensä kulkuneuvoina. Meemit ovat myös sokeita sille, mitä niiden kulkuneuvoille tapahtuu.[8] Susan Blackmoren mukaan meemit ja geenit ovat vain analogisia toisilleen eikä niiden tarvitse toimia toistensa kaltaisesti.[9] Blackmore on myös ehdottanut, että teknologisia meemejä kutsuttaisiin englannin kielen termillä ”temes”[10].

Daniel Dennett.

Geenin itsekkyys -teoksensa jälkeen Dawkins on ottanut etäisyyttä luomaansa käsitteeseen. Teoksessaan The Extended Phenotype (1982) Dawkins myöntää, että meemien kopioitumisprosessi on ilmeisestikin paljon epätarkempi kuin geenien: päinvastoin kuin geenit, meemit saattavat osittain sekoittua toisiinsa.[11] Tämä tekee ajatuksen geenien ja meemien vertailun hankalammaksi[12].

Filosofi Daniel C. Dennettin mukaan biologinen luonnonvalinta on evoluution prototyyppi. Lähtökohtana on väite, että luonnonvalinta on alustariippumaton algoritminen tapahtumasarja. Juuri alustariippumattomuuden on määrä mahdollistaa luonnonvalintanäkemyksen siirtäminen biologian ulkopuolelle. Dennettin mukaan evolutionaarinen prosessi noudattaa seuraavia perussääntöjä:[13]

1. Vaihtelu: vallitsee erilaisten ainesosien ja rakenteiden jatkuva runsaus.
2. Kopioituminen: ainesosilla tai rakenteilla on kyky tehdä itsestään kopioita.
3. Differentiaalinen kelpoisuus: jonkin ainesosan tiettynä aikana itsestään tekemien kopioiden määrä vaihtelee sen mukaan, millainen on kyseisen ainesosan ja sen ympäristön kulloinenkin keskinäisvaikutus.

Matti Kamppisen mukaan voitaisiin myös sanoa, että evoluution kolme perusehtoa ovat muuntelu, periytyminen ja valinta. Meemien suhteen muuntelua aiheuttavat uudet keksinnöt ja yhdistelmät. Koska kopioista on ylitarjontaa, luonnonvalinta seuloo esiin kelpoisimmat.[14] Kulttuurissa meemit kilpailevat Dennettin mukaan pääsystä ihmismieleen.[15]

Susan Blackmore.

Susan Blackmore julkaisi vuonna 1999 kirjan Meemit – kulttuurigeenit. Teoksen esipuheen kirjoitti Dawkins.

»Mutta olen koko ajan ollut avoin sille mahdollisuudelle, että meemistä voisi jonakin päivänä kehkeytyä koko ihmismieltä kuvaava hypoteesi, vaikken tiennytkään kuinka kunnianhimoiseen yritykseen se saattaisi johtaa. Jokaiselle uudelle aatesuunnalle on annettava mahdollisuus panna parastaan, ja juuri niin Susan Blackmore on tehnyt meemiteorialle.[16]»

Omana lisäyksenään teoriaan Blackmore esittää, että ihmisaivojen suuri koko on meemien tuottama.[17] Arvostelijoiden mukaan tällainen lamarckilainen väite on ongelmallinen ja nurinkurinenkin, sillä yleisen näkemyksen mukaan biologinen muuntelu tuottaa rakenteita, jotka tietyissä olosuhteissa saattavat osoittautua kulttuurisesti tai memeettisesti käyttökelpoisiksi. Lisäksi aivojen nykyinen koko oli saavutettu jo paljon ennen meemien runsastumista.[18]

Blackmore kuvaa meemiä käyttäytymisohjeena jossa ”meemit varastoituvat aivoihin (tai muihin kohteisiin) ja siirtyvät eteenpäin jäljittelyn kautta”.[19] Dennett kuitenkin korostaa, että on tärkeää olla samastamatta meemiä mihinkään tiettyyn aivorakenteeseen,[20]

Blackmoren mielestä meemin käsitteeseen liittyvät seuraavat ongelmat: meemiä ei voi ilmaista täsmällisenä yksikkönä, meemien kopioitumisen ja tallentamisen mekanismi on tuntematon ja memeettinen evoluutio on lamarckilaista.[21]

Dawkins ja Dennett luettelevat esimerkkejä meemeistä:

• sävelmät, ajatukset, hokemat, vaatemuodit, saviruukkujen ja rakennusten kaarten muodot.[22]
• holvikaari, pyörä, vaatteiden käyttö, verikosto, suorakulmio, aakkoset, kalenteri, Odysseia, kalkyyli, šakki, perspektiivi, luonnonvalinta, impressionismi, Greensleeves, dekonstruktionismi.[23]

Esimerkkeinä luetteloidut meemit eivät kaikki ole mitään yksinkertaisia ideoita vaan kompleksisia tietorakenteita, joita yhdistää vain se, että ne ”kopioituvat luotettavasti ja hedelmällisesti”.[24] Tämä luonnehdinta on ongelmallinen, sillä esimerkiksi Odysseia ei suullisessa kulttuurissa suinkaan kopioitunut luotettavasti. Sitä paitsi Odysseia on liian laaja jäljittelyn kohteeksi tai yksiköksi. Vastaavasti voitaisiin kysyä, kumpi on varsinainen meemi, Beethovenin 5. sinfonia kokonaisuudessaan vai sen monenlaisessa käytössä oleva alkumotiivi.[25]

Voidaan myös kysyä, miksi toiset tietorakenteet ovat tarttuvia, toiset taas eivät: ”Miksi on helpompi hyräillä laulelmaa On neidolla punapaula yhden ainoan kuulemiskerran jälkeen kuin melodiaa Arnold Schönbergin teoksesta Pierrot Lunaire?”[26] Voidaan myös kysyä, miksi monet meemit tuottavat lukuisia ”lapsia” mutta eivät ”lastenlapsia”, kun taas toiset meemit kopioituvat sukupolvelta toiselle.[27]

Geenit on koodattu DNA:han ja ne monistuvat tarkasti pitkin iturataa sukupolvesta toiseen. Memetiikka on alusta pitäen rakentunut geeni–meemi-analogialle. Näin ollen on oikeutettua kysyä: Mikä on ”X” analogiassa ”geeni : DNA = meemi : X” ? On esitetty, että ”X” = kompleksinen aivorakenne tai aivoihin tallentunut ohjesarja, ohjelma tai resepti, meemin genotyyppi, joka tuottaa meemin ilmiasun eli sen, miten meemi maailmassa ilmenee ja ympäristöönsä vaikuttaa.[28] Dennett varoittaa samastamasta meemejä aivorakenteisiin – eihän geeniäkään samaisteta DNA:han.

Blackmore on tässä asiassa sallivampi: ”Käytän jatkossa termiä 'meemi' viittaamaan erotuksetta kaikentyyppiseen memeettiseen informaatioon, mukaan luettuna ajatukset, aivorakenteet joihin ajatukset paikallistuvat, käyttäytymistavat joita nämä aivorakenteet tuottavat ja niiden toisinnot kirjoissa, resepteissä, kartoissa ja nuoteiksi kirjoitetussa musiikissa.”[29] Tämä tarkoittaa samalla geeni–meemi-analogiasta luopumista, mikä onkin viisasta mutta samalla on omiaan vähentämään memetiikan omaleimaisuutta kulttuurisen muutoksen selittimenä. Meemeiltä puuttuu DNA:han vertautuva digitaalinen koodi, ja sikäli kuin meemeillä on genotyyppi, se ei ole lainkaan yhtä kiintoisa tai merkityksellinen kuin ilmiasu eli ne ominaisuudet jotka edesauttavat meemin kopioitumista, tarttuvuutta ja menestystä.[30]

Meemien siirtymistä yksilöstä toiseen on verrattu biologisessa analogiassa virusten leviämiseen.[31] Viruksethan levittävät geneettistä informaatiota. Ihmisen käyttäytymisen muuttuminen on kuitenkin monimutkainen asia eivätkä kaikki ”meemiviruksen” saaneet muuta käyttäytymistään samalla tavalla. Memeettinen evoluutio on lamarckilaista. Meemi monistuu yksilöiden kesken verkostomaisesti. Meemit siirtyvät suurelta osin ihmislasten oppimisprosessin tärkeän elementin eli matkimisen kautta, mutta ne voivat siirtyä myös oivaltamisen avulla. Uskontotieteilijä Pascal Boyerin mukaan kulttuurin siirtyminen ei muistuta meemien monistumista geenien tavoin identtisinä, vaan siirtymäprosessi näyttää kuin itsestään synnyttävän poikkeuksellisen runsaasti outoja muunnelmia.[32]

Biologinen evoluutio on hidasta, mutta kulttuurin kehittyminen on nopeaa ja kiihtyvää, tiedonvarastoinnin ansioista kjasautuvaa. Ohjaamattoman ja suuntaamattoman memeettisen evoluution nopeus tekee siitä samalla sekaista ja jopa kaoottista. Miten sellaisesta voisi syntyä toimivia rakenteita?[33] Biologinen evoluutio on säilyttävää ja vailla päämäärää. Kulttuurievoluutio voi olla hyvinkin nopeasti ja jyrkästi muuttuvaa, ja periaatteessa sillä voi olla ihmisten tahtoon perustuva päämäärä.[34]

Meemiä on usein pidetty turhana käsitteenä. On huomautettu, että darwinilainen evoluutio ei ole ainoa vaihtoehto. Virolainen biosemiootikko Kalevi Kull (2000) pitää meemiä rappeutuneena merkkinä ja tarjoaa Darwinia edeltävää baerilaista kehitysoppia semioottiseksi eli merkkiopilliseksi viitekehykseksi. Tunnetumpi on Charles S. Peircen pragmatismin evolutionaarinen luonne. Niinpä esimerkiksi Deacon (1998) ja Kilpinen (2008) pitävät peirceläistä merkkiä täydellisempänä kuin meemiä.

Yhteinen etu kerää tietyt meemit yhdeksi joukoksi. Tällainen yhdessä kopioituva meemiryhmä, meemipleksi (tai meemikompleksi), muodostaa itsejärjestyvän ja itsesuojelevan rakenteen. Meemipleksi ottaa vastaan yhteensopivia uusia meemejä ja vieroksuu yhteensopimattomia. Meemipleksia ei voi suoraan rinnastaa geenejä sisältävään kromosomiin, koska meemien ei tarvitse olla niin riippuvaisia kuulumisesta yhdessä kopioituvaan ryhmään kuten taas biologisesta materiasta koostuvilla geeneillä on useimmiten laita.[35]

Memetiikkaan kriittisesti suhtautuvien tutkijoiden mukaan meemiteorialla ei ole tieteellistä pohjaa. Heidän mukaansa yhteisötieteet tulevat paremmin toimeen ilman sitä.[4] Luis Benitez-Bribiesca nimittää memetiikkaa näennäistieteelliseksi uskonopiksi sekä "vaaralliseksi ajatukseksi, joka uhkaa tietoisuuden ja kulttuurillisen kehityksen vakavasti otettavaa tutkimusta." Hän huomauttaa, etteivät kulttuuriyksiköt kanna sisällään DNA:ta vastaavaa rakennetta eikä meemien kopioituminen eli idean kulkeutuminen aivoista toisiin ole vakaa prosessi.[38]

Myös semiootikot, kuten Terrence Deacon[39] ja Kalevi Kull[40] ovat kritisoineet meemikäsitettä. He pitävät sen käsitystä merkistä liian yksinkertaistettuna.

Mary Midgley on kritisoinut memetiikkaa erinäisistä syistä:[41]

»Ensinnäkin kulttuurin ymmärtäminen ei ihannetapauksessa lähde liikkeelle kaikkein pienimpien osasten tutkimisesta, sillä se muistuttaa enemmän merivirtausten kaltaisia kuvioita. Huomioon pitäisi ottaa useampia tekijöitä, historiallisia ja muita, eikä vain sitä, että mistä hiukkasista kulttuuri rakentuu. Toiseksikin, mikäli meemit eivät ole ajatuksia (eivätkä siten kognitiivisia ilmiöitä), kuten Daniel C. Dennett perustelee teoksessa Darwin's Dangerous Idea, silloin niiden ontologinen tila jää kyseenalaiseksi, ja memeetikoilta (jotka ovat samalla reduktionisteja) jää perustelematta, miksi meemejä olisi ylipäätään olemassa. Kysymyksiä voi esittää enemmänkin, esimerkiksi onko meemi itsessään meemi vai oikea käsite. Pohjimmiltaan memetiikka perustuu pyrkimykseen havainnollistaa kulttuuria eliövertauksella, mikä on sellaisenaan kyseenalainen tutkimuslähtökohta, sillä vertauksia käytettäessä jää piiloon asioita, jotka eivät sovi niiden kehykseen. Sen sijaan, että tutkitaan varsinaista todellisuutta ilman ennakkokäsityksiä, memetiikka kuten niin monet sosiobiologiset yhteisöselitykset käsittävät, että jos appelsiinin sanotaan muistuttavan omenaa, niin tämä riittää appelsiinin analyysiksi.[42]»

Henry Jenkins, Joshua Green ja Sam Ford ovat kirjassaan Spreadable Media (2013) kritisoineet Dawkinsin meemiajatusta kirjoittaen, että "vaikka meemiajatus on mukaansatempaava, se ei välttämättä selitä riittävästi, miten merkitykset kiertävät osallistuvan kulttuurin keinoin." Kirjoittajat arvostelevat muitakin memetiikan malleja, erityisesti sellaisia, jotka kuvailevat meemejä itsestään replikoituvina, koska nämä eivät ota huomioon sitä tosiseikkaa, että "kulttuuri on ihmisten tuote, joka replikoituu ihmisten aktiivisen toiminnan kautta."[43]

Kuten muutkin arvostelijat, Maria Kronfeldner on moittinut memetiikkaa siitä, että se perustuu virheelliseen geenivertaukseen. Hän kutsuu sitä "melko turhaksi päätelmäksi", joka on pelkkää jo hankitun tiedon toistoa tuomatta siihen tarpeellista lisätietoa.[44]

Internet-ilmiöitä nimitetään usein meemeiksi tai tarkemmin sanottuna ”internet-meemeiksi”. Kulttuuristen meemien tapaan myös nettimeemit muuttuvat siirtyessään ihmiseltä toiselle.[45]

• Kopio
• Mimesis

• Kappale ”Memes, The New Replicators” Richard Dawkinsin kirjasta Geenin itsekkyys. (englanniksi)
• Benítez Bribiesca, Luis: Memetics. A dangerous idea. Interciencia 26 (#1), 2001, 29–31. Venezuela: Asociación Interciencia. ISSN 0378-1844. Verkkoversio (Arkistoitu – Internet Archive)
• Blackmore, Susan: Meemit – kulttuurigeenit. (The Meme Machine, 1999.) Suomentanut Osmo Saarinen. Helsinki: Art House, 2000. ISBN 951-884-284-1.
• Brodie, Richard: Virus of the mind. The new science of the meme. Seattle, Washington: Integral Press, 1996. ISBN 0-9636001-1-7
• Boyer, Pascal: Ja ihminen loi jumalat: Kuinka uskonto selitetään. (Et l’homme créa les dieux: Comment expliquer la religion, 2001.) Suomentanut Tiina Arppe. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-31815-7.
• Coyne, Jerry A.: The self-centred meme. Nature 398 (29 Apr. 1999), 767–768.
• Dawkins, Richard: Geenin itsekkyys. (The Selfish Gene, 1989.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Art House, 1993. ISBN 951-884-107-1.
• Dawkins, Richard: The extended phenotype: The gene as the unit of selection. Oxford: Freeman, 1982. ISBN 0-7167-1358-6.
• Dawkins, Richard: The blind watchmaker. Harlow: Longman, 1986.
• Dawkins, Richard: Sokea kelloseppä. Suomentanut Risto Varteva. Helsinki: WSOY, 1989. ISBN 951-0-15863-1.
• Deacon, Terrence: The trouble with memes (and what to do about it). Semiotic Review of Books 10 (#3), 1-3. Verkkoversio
• Delius, Juan: Of mind memes and brain bugs, a natural history of culture. The Nature of Culture (toim. Walter Koch), 26–79. Bochum: Studienverlag, 1989.
• Dennett, Daniel C.: Memes and the Exploitation of Imagination. Journal of Aesthetics and Art Criticism 48 (2), 1990, 127–35.
• Dennett, Daniel: Darwin’s Dangerous Idea. Allen Lane: Penguin Press, 1995.
• Niiniluoto, Ilkka: Kulttuurievoluutio. Teoksessa Hanski, Ilkka & Niniluoto, Ilkka & Hetemäki, Ilari (toim.): Kaikki evoluutiosta, s. 97–109. Helsinki: Gaudeamus, 2009. ISBN 978-952-495-098-5.
• Holdcroft, David & Lewis, Harry: Memes, minds and evolution. Philosophy 75, 2000, 161–182.
• Kamppinen, Matti: Meemit, aika ja ikuisuus – näkökulmia uskontojen ajalliseen sitkeyteen. Tieteessä tapahtuu 8/2002, 62–68. Verkkoversio (Arkistoitu – Internet Archive)
• Kilpinen, Erkki: Memes versus signs: On the use of meaning concepts about nature and culture. Semiotica 171, 2008, 215–237.
• Kull, Kalevi: Copy versus translate, meme versus sign: development of biological textuality. European Journal for Semiotic Studies 12 (#1), 2000, 101–120. Verkkoversio
• Maynard Smith, J.: Did Darwin Get it Right? Essays on Games, Sex and Evolution. Harmondsworth: Penguin, 1993.
• Orr, H. Allen: Dennett's dangerous idea. Evolution 50 (1), 1996, 467–472.
• Portin, Petter: Biologinen evoluutio ja kulttuurin kehitys. Tieteessä tapahtuu 1/2004. Verkkoversio (Arkistoitu – Internet Archive)
• Shennan, Stephen: Genes, memes, and human history: Darwinian archaeology and cultural evolution. London: Thames & Hudson, 2002. ISBN 0-500-05118-6. (englanniksi)
• Wilson, E. O.: Consilience. The Unity Of Knowledge. London: Little, Brown & Co., 1998.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Meemi Wikimedia Commonsissa