Meksikonsusi

Meksikonsusi on suden eli lajin Canis lupus alalaji Canis lupus baileyi.[2] Suden on esitetty levinneen Pohjois-Amerikkaan Aasiasta Beringian kautta mahdollisesti useina aaltoina. DNA-tutkimusten perusteella meksikonsuden on esitetty edustavan mahdollisesti varhaisesta muuttoaallosta polveutuvaa linjaa. Nuevo Leónin osavaltiossa sijaitsevasta luolasta löydetty sudenkallo on ajoitettu 27 000–11 000 vuotta vanhaksi, mikä viittaisi suden levinneen Meksikoon myöheisellä pleistoseenikaudella. Sittemmät muutokset ympäristössä eristivät meksikonsudet Kalliovuorten susista, mikä johti puolestaan kannan geneettiseen eritymiseen ja sittempään määrittelyyn omaksi alalajikseen.[3]

Meksikonsusi Minnesotan eläintarhassa.

Ulvova pentu.

Meksikonsusi on suden Pohjois-Amerikassa esiintyvistä alalajeista pienikokoisin. Meksikonsusi on kuitenkin esimerkiksi kojoottia huomattavasti suurempi, noin 2–3 kertaa painavampi. Meksikonsusien urokset ovat hieman naaraita kookkaampia: koiraat painavat 30–41 kiloa ja naaraat 21–30 kiloa. Susien ruumiin pituus on 103–157 cm ja korkeus 60,9–81,2 cm. Turkki on tumma, ja siinä on ruosteenruskean ja harmaan sävyjä. Pää on suuri ja kuono lyhyt ja paksu. Silmien väri vaihtelee ruskeasta kultaiseen. Nenä ja huulet ovat mustat. Häntä on suhteellisen pitkä ja sitä peittää pitkä karvoitus.[2]

Meksikonsusi katosi aikanaan kokonaan luonnosta ja koko nykyinen kanta polveutuu luontoon vankeudesta palautetuista yksilöistä. Susia tavataan Yhdysvalloissa osissa Arizonan ja New Mexicon osavaltioita[2] sekä Meksikon puolella Chihuahuan ja Sonoran osavaltioiden alueella.[4]

Vanhoissa tieteellisissä kuvauksissa meksikonsuden historialliseksi esiintymisalueeksi on kuvailtu alueita Luoteis-Meksikossa Sierra Madren vuoristossa Durangon osavaltion eteläosaan saakka sekä Yhdysvaltojen puolella Arizonan eteläosissa, New Mexicon lounaisosissa ja Texasin länsiosissa. Joskus on esitetty myös laajempaa historiallista levinneisyysaluetta, johon olisi kuulunut lisäksi alueita pohjoisessa Nebraskaan ja Utahin pohjoisosiin saakka sekä lännessä Kalifornian eteläosiin saakka.[3]

Meksikonsuden luontaista elinympäristöä ovat vuoristometsät, muut metsät, chapparalpensaikot ja ruohoa kasvavat laaksot tavallisesti 900–3 660 metrin korkeudella merenpinnasta. Ne välttelevät suoranaisia aavikoita tai aavikkopensaikkoja veden ja suojapaikkojen puutteen takia.[2]

Meksikonsudet muodostavat noin 4–7 yksilön laumoja, jotka ovat hieman pienempiä kuin pohjoisempana tavattavien suden alalajien laumat. Laumalla on johtava pari, uros ja naaras. Keskenään sudet kommunikoivat useilla eri äännähdyksillä, joihin lukeutuvat haukkuminen, ulvominen, murina ja vingahdukset. Ravinnokseen ne käyttävät myös muihin alalajeihin verrattuna hieman pienempiä saaliseläimiä, joihin lukeutuvat esimerkiksi valkohäntäpeura, muulipeura, pekarit, jänikset, maaoravat ja pienemmät jyrsijät. Sudet saalistavat usein satojen kilometrien kokoisella alueella tiettyjä reittejä pitkin, jotka voivat sijaita esimerkiksi vanhoilla teillä ja joenuomien varrella. Sudet voivat olla aktiivisia niin päivisin kuin öisinkin. Lähellä ihmisasutusta ne liikkuvat tavallisemmin yöaikaan.[2]

Meksikonsudet lisääntyvät helmikuun ja maaliskuun välisenä aikana kerran vuodessa. Tiineys kestää 63 päivää, ja pennut kasvavat susien pesässä usein paikalla, jolla on hyvä näköala ympäröivälle alueelle. Kerrallaan pentuja syntyy 4–7. Kaikki lauman jäsenet osallistuvat pentujen ruokkimiseen ja hoitamiseen. Sukukypsiä susista tulee kahden vuoden ikäisinä, ja vankeudessa ne elävät suurin piirtein 15 vuoden ikäisiksi.[2]

Meksikonsuden kannat käsittivät aikanaan tuhansia yksilöitä. Nahuatliksi meksikonsusi tunnettiin nimellä cuitlachcóyotl ja espanjaksi lobo mexicano. Meksikonsusi katosi kokonaan luonnosta 1970-luvulla.[2] Katoamisella oli useita eri syitä. Siirtolaisasutuksen alkaessa levitä Yhdysvaltojen länsiosiin metsästäjät alkoivat saalistaa enenevissä määrin meksikonsuden saaliseläimiä. Metsästäjien ohella saapuivat myös karjanhoitajat, joiden laumat muuttivat ympäristöä ja vähensivät suden saaliseläinten määriä entisestään. Luontaisen ravinnon puutteessa suden saalistivat kotieläimiä. Sudesta tarjottiin pitkään tapporahaa, mutta 1900-luvulla alettiin sen järjestelmällisempi tuhoaminen. Lisääntyvät laumat olivat kadonneet Yhdysvalloista 1940-luvulle tultaessa. Viimeiset tunnetut luonnossa eläneet yksilöt ammuttiin Yhdysvaltojen puolella vuonna 1970, ja Meksikossa havaintoja ei tehty vuoden 1980 jälkeen.[5]

Vuonna 1973 Yhdysvalloissa vietiin läpi niin sanottu Endangered Species Act, ja meksikonsusi määriteltiin virallisesti uhanalaiseksi lajiksi vuonna 1976. United States Fish and Wildlife Service velvoitettiin näin palauttamaan meksikonsusi takaisin luontoon.[5] Tässä vaiheessa Meksiko ja Yhdysvallat sopivat koko tuolloin vain Meksikossa eläneen villin kannan vangitsemisesta. Vuosina 1977–1980 löydettiin ja vangittiin neljä urosta ja yksi tiineenä ollut naaras. Vangittuja yksilöitä käytettiin kannan kasvattamiseen vankeudessa.[6]

Vuonna 1998 ensimmäiset 11 sutta päästettiin vapaaksi alueelle, joka käsittää osia Arizonasta ja New Mexicosta.[2] Vuonna 2018 Yhdysvaltojen kannan arvioitiin olevan vähintään 131 yksilöä. Niistä suurin piirtein puolet oli Arizonassa ja puolet New Mexicossa.[7] Meksikossa ensimmäiset palautukset luontoon tehtiin vuonna 2011. Heinäkuussa 2017 Meksikon villin kannan kooksi arvioitiin 31 yksilöä Chihuahuan ja Sonoran osavaltioiden alueella. Molemmissa maissa on sittemmin suunniteltu palautusten jatkamista.[4]