Joseph McCarthy

Myöhemmin McCarthy väitti olleensa mukana 32 taistelulennolla. Lentojen määrä oikeuttaisi hänet Distinguished Flying Cross -ansiomerkkiin, jonka hän saikin 1952. Hän julkaisi suosituskirjeen, jota hän väitti yksikkönsä komentajan allekirjoittamaksi sekä itsensä Yhdysvaltojen Tyynenmeren joukkojen komentajan, amiraali Chester W. Nimitzin puoltamaksi. Myöhemmin kuitenkin paljastui, että McCarthy oli kirjoittanut kirjeen itse tiedustelu-upseerina toimiessaan. Myös hänen saamansa sotavamma, jonka synnystä hän esitti monta erilaista tarinaa vaihdellen lento-onnettomuudesta ilmatorjuntatuleen, osoittautui myöhemmin juhlavammaksi. Hän oli loukkaantunut laivalla järjestetyissä juhlissa, joiden aiheena oli päiväntasaajan ylitysseremonia.[1]

Pääartikkeli: Malmedyn verilöyly

Joukko SS-sotilaita oli teloittanut yhdysvaltalaisia sotavankeja ja belgialaisia siviilejä Ardennien taistelun aikana 1944. Sodan jälkeisessa Dachaun sotarikosoikeudenkäynnissä 1946 syyllisiksi todettuja osallisia tuomittiin kuolemaan ja vankeuteen, mutta heränneen keskustelun vuoksi Yhdysvaltojen senaatti perusti alakomitean tutkimaan oikeudenkäyntimenettelyjä. McCarthy hankki luvan osallistua senaatin kuulusteluihin, joissa hän esiintyi ensimmäistä kertaa tavalla, jota myöhemmin ruvettiin kutsumaan mccarthyismiksi. McCarthy pyrki saamaan SS-miehille annetut kuolemantuomiot kumotuiksi. Hän väitti SS-miesten kuulusteluissa käytetyn kidutuskeinoja ja piti oikeudenkäyntiä puolueellisena, koska osa syyttäjistä oli juutalaisia. Edelleen hän väitti Yhdysvaltojen armeijan yrittävän peitellä oikeudenkäynnin virheitä, joista hän ei kuitenkaan esittänyt todisteita. Hän riitautui alakomitean puheenjohtajan kanssa ja lähti kuulusteluista, mutta hyväksyi alakomitean selonteon myöhemmin kaikessa hiljaisuudessa. McCarthyn käytöstä arvosteltiin laajasti, ja pian tapauksen jälkeen hänet valittiin senaatin lehdistöosastojen äänestyksessä "virassa olevista Yhdysvaltain senaattoreista huonoimmaksi".[2]

Kiinan julistauduttua kommunistiseksi ja Neuvostoliiton hankittua ydinaseita McCarthy kuitenkin löysi oman linjansa, hänen mukaansa nimetyn mccarthyismin: hän pyrki julkisuuteen syyttäen milloin ketäkin korkeaa virkamiestä kommunistiksi, kommunistipuolueen agentiksi tai kommunismille myötämieliseksi, oli asiassa perää tai ei. Tuloksena Yhdysvalloissa syntyi 1950-luvun alussa hysteria kommunismia tai kaikkea kommunismiksi luultua kohtaan.

McCarthyn ura lähti jyrkkään nousuun valtaisan julkisuuden ja kommunisminvastaisuuden tuoman suosion takia; aluksi jopa sotasankari ja suosittu presidentti Dwight D. Eisenhower kampanjoi hänen puolestaan. McCarthyn ystävä ja poliittinen tukija, Kalifornian senaattori Richard Nixon valittiin Eisenhowerin varapresidentiksi 1952. Vuosina 1953–1954 McCarthy toimi kommunisminvastaisia kuulemisia suorittaneen Permanent Subcommittee on Investigationsin puheenjohtajana.[4] Suosio kääntyi kuitenkin nopeaan laskuun, mihin vaikutti suuresti toimittaja Edward R. Murrow'n tekemä See It Now -televisiosarjan jakso, jossa hän McCarthyn omia lausuntoja lainaten loi hänestä kuvan vaarallisena fanaatikkona.[5] McCarthy sai tilaisuuden vastineeseen, mutta hänen syytöksensä Murrow'ta kohtaan kääntyivät lopulta häntä itseään vastaan.[5]

Itse korruptioprosessin lopputuloksena senaatti äänesti 2. joulukuuta 1954 äänin 67–22 McCarthyn rankaisemisesta nuhteluin, mikä käytännössä merkitsi hänen poliittisen uransa loppua valtakunnallisella tasolla.[6] McCarthy vetäytyi viimein hyljeksittynä ja alkoholisoituneena senaatista kaksi ja puoli vuotta myöhemmin. Hän kuoli 2. toukokuuta 1957 hepatiittiin Yhdysvaltain laivaston sairaalassa Marylandissa.

Max Jakobson on kirjoittanut, että Moskovan arkistojen avauduttua Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvulla on käynyt ilmi, että Neuvostoliitto oli soluttanut vakoojiaan Yhdysvaltain ulko- ja puolustusministeriöihin ja muihin tärkeisiin instituutioihin. Yhtäkään neuvostovakoojaa McCarthy ei kuitenkaan onnistunut paljastamaan; sen sijaan hän tuhosi toiminnallaan useiden viattomien yhdysvaltalaisten uran.[7]