McDonnell Douglas F/A-18 Hornet

McDonnell Douglasin ja Northropin yhdessä edelleen kehittämä YF-17 valittiin 2. toukokuuta 1975 NACF-kilpailun voittajaksi. Koneesta piti valmistaa kolme eri versiota: yksipaikkainen F-18 korvaamaan hävittäjänä F-4 Phantom II, yksipaikkainen A-18 korvaamaan rynnäkkökoneena A-7 Corsair II ja kaksipaikkainen TF-18A koulukoneeksi. Yksipaikkaisten F-18- ja A-18-koneiden ero rajoittui asekuormaan sekä avioniikkaan. TF-18A-kone oli yhtä taistelukykyinen kuin yksipaikkaiset, mutta sen sisäinen polttoainemäärä oli hieman pienempi. Suunnittelun tuloksena yksipaikkaisten ominaisuudet saatiin yhdistettyä F/A-18A:ksi ja taistelukykyinen kaksipaikkainen koulukone nimettiin uudelleen TF/A-18A:ksi ja edelleen F/A-18B:ksi.[1]

Esitellyn koneen voimanlähteenä oli kaksi General Electric F404-GE-400. Tutkaksi valittiin Hughes AN/APG-65. Omasuojana koneessa oli kaksi Sidewinder-ohjusta ja 20 millimetrin M61-kanuuna. Kone kykeni kuljettamaan rynnäkkökoneena Sparrow-ohjuksia sekä erilaisia pommeja.[1]

Marraskuussa 1975 General Electric vastaanotti tarjouksen F404-moottoreiden kehittämisestä ja tammikuussa 1976 McDonnell Douglas sai tilauksen yhdeksästä yksipaikkaisesta ja kahdesta kaksipaikkaisesta esisarjan koneesta. Koneiden ensilennon piti olla heinäkuussa 1978. Kehitys prototyypistä tuotantokoneeksi vaati kuitenkin suunniteltua enemmän aikaa ja ensimmäinen tilatuista koneista (BuNo 160775) valmistui St. Louisin tehtaalta 13. syyskuuta 1978. Jack E. Krings teki koneella ensilennon 18. marraskuuta Lambert Fieldissä.[1]

Tammikuussa 1979 pääosa koelennoista mukaan lukien laivaston vastaanotto ja viralliset hyväksyntälennot oli suoritettu laivaston Patuxent Riverin koelentokeskuksessa. Lentotukialustestit aloitettiin kolmannella valmistuneella koneella (BuNo 160777) USS Americalla Virginia Capen edustalla 30. lokakuuta.[1]

Myöhemmin esiteltiin C- ja D-mallit, jotka ovat yksi- ja kaksipaikkaiset uudemmat versiot. Kaksipaikkaista D-mallia käytetään tiedusteluun, tactical air control ja forward air control -tehtäviin Yhdysvaltain laivastossa.[2] Tila takaohjaamolle on saatu avioniikan uudelleensijoituksella ja kuusi prosenttia pienemmällä polttoainesäiliöllä. Kaksipaikkaisia malleja käytetään etupäässä koulutukseen, mutta ne ovat myös täysin taistelukykyisiä ja varustelultaan samanlaisia yksipaikkaisten koneiden kanssa.

Pääartikkeli: Boeing F/A-18E/F Super Hornet

F/A-18E/F Super Hornet on Yhdysvaltain laivaston käyttämä vuonna 1999 käyttöönotettu edelleen kehitetty hävittäjämalli, joka on kehitetty C/D-mallien Hornetista. E-malli on yksipaikkainen ja F-malli kaksipaikkainen. Käytännössä Super Hornet on eri konemalli kuin alkuperäinen F/A-18. [3] Super Hornet on kookkaampi kuin aiempi malli (suluissa C/D-malli):

• Pituus: 18,31 m (17,1 m)
• Kärkiväli: 13,62 m (12,3 m)
• Korkeus: 4,88 m (4,7 m)
• Siipipinta-ala: 46,5 m² (38 m²)

Super Hornet suuremman kokonsa puolesta mahdollistaa suuremman polttoainekuorman kantamisen sisäisesti sekä ulkoisesti useamman lisäsäiliön käyttämisen samanaikaisesti.

Boeing F/A-18 Super Hornet oli yksi HX-hävittäjähankkeen ehdokkaista F/A-18 Hornetin seuraajaksi Suomen Ilmavoimille mutta se hävisi Lockheed Martin F-35 Lightning II:lle[4][5].

Northrop ehdotti vientimallia F-18L, jossa tukialuskäyttöön tarkoitettuja ominaisuuksia on karsittu:[6]

• taittuvat siivet korvattu kiinteillä
• ilmanottoaukoista asepaikka siirretty siipeen
• laskeutumistelineiden korvaaminen F-16:sta käytetyllä vahvistamattomalla mallilla

High Angle Research Vehicle (HARV) virtaustesti

Vuonna 1985 laivasto siirsi viisi F/A-18A:ta (BuNo 160777, 160778, 160780, 160782 ja 160785), F/A-18B (BuNo 160781) ja kaksi esisarjan F/A-18A:ta (BuNo 161121 ja 161251) NASAlle. Koneita käytettiin Ames-Dryden Flight Research Facilityssä tutkittaessa erilaisia lentotiloja. Näiden lisäksi Nasa käytti saamiaan koneita erilaisissa tutkimusprojekteissa, joista ensimmäinen oli maaliskuussa 1987 alkanut lentokoneen ympäristön ilmavirtauksia suurissa kohtauskulmissa ja suihkuvirtauksen ohjauksen vaikutuksia tutkinut High Alpha -ohjelma.[1]

X-53 Active Aeroelastic Wing (AAW), NASA:n käyttämä tutkimus- ja teknologiademonstraatiokone.[7][8]

Kuwait tilasi 32 F/A-18C:tä ja kahdeksan kaksipaikkaista F/A-18D:tä, joilla se varusti Ahmed Al Jaberin lentotukikohtaan sijoitetut 9. ja 25. hävittäjälaivueet sekä 61. koulutuslentolaivueen.[9]

Pääartikkeli: McDonnell Douglas F/A-18 Hornet Australiassa

Vuonna 1981 Australian ilmavoimat tilasi 57 F/A-18A:ta ja 18 F/A-18B:tä. Ilmavoimat vastaanotti koneet vuosina 1984–1990. Niillä on kalustettu kolme 16 koneen hävittäjälaivuetta sekä koulutusyksikkö.[9]

Pääartikkeli: McDonnell Douglas CF-18 Hornet

Kanada tilasi 98 F/A-18A:ta, jotka nimettiin CF-188A:ksi ja tunnetaan kansanomaisesti myös nimellä CF-18A. Tilaukseen kuului myös 40 F/A-18B:tä, jotka vastaavasti tunnetaan nimillä CF-188B ja kansanomaisesti CF-18B.[9]

Pääartikkeli: McDonnell Douglas F/A-18 Hornet Suomessa

Suomi tilasi 57 F-18C:tä ja seitsemän F-18D:tä. Koneet luovutettiin ilmavoimille marraskuusta 1995 elokuuhun 2000. Niillä on varustettu laivue sekä Lapin että Karjalan lennostoissa.[9] Hankintavaiheessa Suomea rajoitti vielä Pariisin rauhansopimuksen rajoitteet joten koneiden varustelusta ja aseistuksesta oli karsittu hyökkäystointaan liittyviä ominaisuuksia. Myöhemmin päivityksissä Suomen koneet päivitettiin F/A-versioiksi.

Sveitsi osti 26 F/A-18C:tä ja kahdeksan F/A-18D:tä, jotka toimitettiin tammikuusta 1996 joulukuuhun 1999. Koneet on sijoitettu kolmeen hävittäjälaivueeseen.[9]

Malesian ilmavoimien 18. laivueessa on kahdeksan F/A-18D:tä.[9]

Pääartikkeli: C.15 Hornet

Espanja tilasi 1983 kaikkiaan 60 EF-18A:ta ja kaksitoista kaksipaikkaista EF-18B:tä. Koneet luovutettiin ilmavoimille marraskuusta 1985 heinäkuuhun 1990. Niiden tyyppimerkintänä on Espanjan ilmavoimissa C.15 ja CE.15. Espanjan kahdentoista lisäkoneen optiota ei rahoitusvaikeuksien vuoksi lunastettu.[9]