Max von Laue

Max von Laue (9. lokakuuta 1879 – 24. huhtikuuta 1960[1]) oli saksalainen fyysikko. Parhaiten von Laue tunnetaan ideastaan kiteisten aineiden tutkimisesta röntgensäteilyllä. Hän kehitti tälle röntgendiffraktiomenetelmälle myös teorian, jolla voitiin tulkita diffraktiokuvaajia ja saada tietoa aineiden kiderakenteista. Von Lauelle myönnettiin vuonna 1914 Nobelin fysiikanpalkinto röntgendiffraktion keksimisestä.[2]

Max von Laue
Max von Laue
Max von Laue
Henkilötiedot
Syntynyt9. lokakuuta 1879
Pfaffendorf, Saksa
Kuollut24. huhtikuuta 1960 (80 vuotta)
Berliini, Saksa
Kansalaisuus Saksa saksalainen
Koulutus ja ura
Tutkinnot Strassburgin yliopisto
Göttingenin yliopisto
Münchenin yliopisto
Berliinin yliopisto
Väitöstyön ohjaaja Max Planck Nobel-palkinto
Instituutti Zürichin yliopisto
Frankfurtin yliopisto
Berliinin yliopisto
Max Planck -instituutti
Oppilaat Fritz London
Leó Szilárd
Max Kohler
Erna Weber
Tutkimusalue fysiikka
Tunnetut työt Röntgensäteilyn diffraktio
Palkinnot Nobel-palkinto Nobelin fysiikanpalkinto (1914)

Nuoruus

Max von Laue opiskeli matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa useissa eri yliopistoissa suoritettuaan 1898 asevelvollisuuden. Hän aloitti opiskelut Strassburgin yliopistossa, mutta siirtyi sieltä ensin Göttingenin yliopistoon, sitten Münchenin yliopistoon ja lopulta 1902 Berliinin yliopistoon. Berliinissä von Lauen opettajana toimi professori Max Planck. Vuonna 1903 von Laue valmistui tohtoriksi.

Von Laue meni vuonna 1910 naimisiin Magdalena Degenin kanssa.

Ura

Von Laue työskenteli ja luennoi useissa yliopistoissa. Hänet nimitettiin fysiikan professoriksi Zürichin yliopistoon 1912. Vaihdettuaan yliopistoa muutamaan otteeseen hän kuitenkin jäi pidemmäksi aikaa Berliinin yliopiston fysiikan professorin virkaan vuodesta 1919 aina vuoteen 1943.

Uransa alkupuolella von Laue oli hyvin inspiroitunut Albert Einsteinin suhteellisuusteoriasta ja julkaisi monta tieteellistä artikkelia aiheesta vuosina 1907–1911. Hän myös julkaisi aiheesta kaksi kirjaa: yhden erityisestä suhteellisuusteoriasta 1912 ja toisen yleisestä suhteellisuusteoriasta 1921.

Von Laue muistetaan parhaiten röntgensäteilyä käsittelevästä työstään, joka julkaistiin 1912. Työ toi hänelle Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1914. Hänen nimensä esiintyy muun muassa käsitteessä Laue-kuva, joka tarkoittaa polykromaattisella röntgensäteilyllä otettua diffraktiokuvaa yksittäiskiteestä.

Vuonna 1932 von Laue esitti teoreettisesti miten kappaleen muoto vaikuttaa suprajohtavuuden katoamiseen suprajohteen ollessa magneettikentässä. Von Lauen esitettyä teoriansa kappaleen muodon vaikutuksesta kriittisen kentän suuruuteen, Walther Meissner teki merkittävän löydön, jonka mukaan suprajohteen sisällä ulkoinen magneettikenttä katoaa kokonaan, jos sen suuruus on alle kriittisen magneettikentän suuruuden.

Kuolema

Huhtikuussa 1960 von Laue loukkaantui vakavasti ajaessaan töihin, kun hän ajoi autollaan kolarin juuri kortin saaneen moottoripyöräilijän kanssa. Laue kuoli muutamia päiviä onnettomuuden jälkeen 80-vuotiaana.

Lähteet
  1. Ewald, P. P.: Max von Laue, 1879–1960. Acta Cryst., 1960, 13. vsk, s. 513-515. IUCr Journals. ISSN 0365-110X. Artikkelin verkkoversio (Pdf). Viitattu 25.7.2022. (englanniksi)
  2. The Nobel Prize in Physics 1914 Nobelprize.org – The Official Website of the Nobel. Viitattu 12.7.2012. (englanniksi)

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.