Max Perutz
Max Ferdinand Perutz (19. toukokuuta 1914 Wien – 6. tammikuuta 2002 Cambridge) oli itävaltalais-brittiläinen molekyylibiologi. Hän sai Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1962 hemoglobiinin analysoinnista röntgensäteillä. Hän jakoi palkinnon yhdessä John Kendrew'n kanssa.
| Max Perutz | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 19. toukokuuta 1914 Wien, Itävalta |
| Kuollut | 6. tammikuuta 2002 (87 vuotta).svg.png.webp){kind=small} Cambridge, Iso-Britannia |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkinnot |
Wienin yliopisto Peterhouse |
| Väitöstyön ohjaaja | John Desmond Bernal |
| Instituutti | Cambridgen yliopisto |
| Oppilaat | Francis Crick |
| Tutkimusalue | Molekyylibiologia |
| Tunnetut työt | Hemiryhmän sisältävien proteiinien tutkimus |
| Palkinnot |
 Nobelin kemianpalkinto (1962) |
Perutz syntyi vuonna 1914 Wienissä. Vuonna 1936 hänestä tuli tutkiva opiskelija Cambridgen yliopistoon kristallografiaa tutkivaan ryhmään, jota johti J. D. Bernal.
Toisen maailmansodan aikana Perutzia pyydettiin löytämään tapa tuottaa jäätä Habbakkuk-projektia (pykriitistä rakennettu lentotukialus) varten. Tehtävää varten Perutz kehitti jään ja paperimassan seoksen.
Vuonna 1953 Perutz osoitti, että röntgensäteiden diffraktoituminen proteiineista voitiin jakaa vaiheisiin vertaamalla proteiinikiteiden rakennetta raskaiden atomien läsnä ollessa ja myös niitä ilman. Vuonna 1959 hän selvitti hemoglobiinin rakenteen.
Perutz toimi myös James D. Watsonin ja Francis Crickin ohjaajana 1950-luvulla, kun he tutkivat DNAn rakennetta.