Max Havelaar (elokuva)

Suomen Kuvalehdessä elokuussa 1981 Ywe Jalander piti elokuvaa vanhahtavampana kuin esimerkiksi Werner Herzogin siirtomaa-aiheista ohjausta Aguirre – jumalan viha (1972). Kun elokuvan pohjalla oleva romaani oli tendenssimäinen siirtomaavallan kritiikki, Jalanderin mukaan elokuvan ansiot ovat muualla: Jaavan luonnon sekä kolmen yhteiskuntaluokan – viljelijöiden, paikallisten hallitsijoiden ja siirtomaaherrojen – kuvaamisessa.[1] Helsingin Sanomien Helena Ylänen piti Max Havelaaria perinteisessä tyylilajissaan jokseenkin täydellisenä elokuvana, jonka sekä sisältö että muoto kantavat. ”Tarina on julma, myös verinen, mutta Rademakersin perimmäinen huumorintaju ja inhimillisyys pehmittää ja valaisee synkkiä loppuvaiheitakin.”[2]