Maurya-valtakunta

Maurya-valtakunnan hallintojärjestelmä kehittyi huippuunsa vasta Ašokan aikana, kun laajentumissodat olivat loppuneet. Järjestelmän filosofia periytyi kuitenkin jo Chandraguptalta ja hänen neuvonantajaltaan Kautilyalta. Mauryat noudattivat hallinnassaan pitkälti Kautilyan kirjoittaman hallinto-oppaan ohjeita. Juuri yhdistetyn Intian takia hallinto oli hyvin keskitetty, sillä kansallistunnetta ei ollut pitämässä valtakuntaa koossa. Chandragupta oli luonut laajan vakoojajärjestelmän jo ennen valtaannousuaan ollakseen tietoinen vihollistensa liikkeistä. Myöhemmin tästä kehittyi salainen poliisi, johon kuului urkkijoita ympäri maata ja kaikilta elämänaloilta.[1]

Tehokasta ja keskitettyä hallintoa varten maa oli jaettu neljään hallitsijan valitseman varakuninkaan valvomaan alueeseen. Nämä taas oli jaettu samoin hallitsijan valitsemien kuvernöörien johtamiin maakuntiin. Maakunnat koostuivat piirikunnista, joiden avulla hallinto ulottui kylätasolle asti. Muutamasta kylästä koostuvaa piirikuntaa valvoi hallituksen virkamies, joka piti kirjaa väestöstä ja karjasta ja valvoi maanomistusta. Kaupungeilla oli omat hallituksen virkamiehet. Ylin oli laista ja järjestyksestä vastaava ylivalvoja, jota avustivat kirjanpitäjä ja veronkantaja. Pääkaupunkia Pataliputraa johti 30-henkinen neuvosto, joka valvoi kauppaa, verotusta, lakia ja piti kirjaa väestöstä.[1]

Hallintokoneisto oli tehokas ja tarkkaan valvottu salaisen poliisin avulla. Kriisitilanteissa keskushallinnon tukena oli lisäksi valtava palkka-armeija. Kreikkalaisen historioitsijan Magastheneen mukaan Chandraguptan aikana armeijaan kuului 600 000 jalkaväen sotilasta, 30 000 ratsumiestä, 8 000 sotavaunua ja 9 000 sotanorsua. Vaikka luvut ovat todennäköisesti hieman liioiteltuja, armeija oli aikansa mittapuulla suuri. Lisäksi on huomattava, että armeijan koko kasvoi Bindusaran ja Ašokan valloittaessa lisää alueita. Armeija oli hyvin organisoitu palkka-armeija, joka ei näytä puuttuneen valtion hallintoon, vaan ainoastaan taistelleen.[1]

Maurya-valtakunnan hallinto oli aikakautensa tehokkaimpia, sitä voi verrata lähinnä 300 vuotta myöhemmin huippunsa saavuttaneeseen Rooman imperiumiin tai Kiinan hallintoon. Keskitetty järjestelmä oli kuitenkin riippuvainen voimakkaasta johtajasta. Salaisen poliisin urkkijoiden takia alemmat virkamiehet eivät uskaltaneet tehdä mitään pyytämättä ohjeita ylempää. Tämä oli todennäköisesti yksi syy valtakunnan rappioon Ašokan jälkeen.[2]

Mayrua-valtakunnan pääkauppareitit ja kauppatavarat.

Maurya-valtakunnan talous oli hallinnon tavoin hyvin keskusjohtoinen. Valtiontalous perustui ajatukseen, jossa kuningas omisti maat ja vedet ja sai siten verottaa kansaa niiden käytöstä. Ajatus soi kuninkaalle myös vallan siirtää alamaisiaan paikasta toiseen haluamallaan tavalla esimerkiksi uusia asutuskeskuksia varten. Mauryoitten hallinto-oppaan mukaan tuhoisinta valtiolle on tyhjä valtionkassa. Niinpä lähes kaikkea mahdollista verotettiin. Kaikesta tuotannosta, myös sadosta, maksettiin neljännes valtiolle eräänlaisena arvonlisäverona. Myös kaupankäyntiä ja maaomaisuutta verotettiin.[1]

Valtakunnan pääelinkeino oli maatalous, jonka tuottavuus parani Maurya-hallinnon aikana huomattavasti uusien kastelujärjestelmien ansiosta.[3] Tärkeimmät viljakasvit olivat riisi ja varsinkin luoteessa vehnä. Köyhemmille hirssi oli tärkeä ravinnonlähde. Maataloudessa myös palkokasvit, kurkut, mango ja banaani olivat tärkeitä. Lehmiä pidettiin lähinnä maitotaloutta varten, lihaa saatiin vuohista, lampaista ja kanoista. Kaivostoiminta oli myös tärkeää. Jharkhandin alueella oli tuottoisia rautakaivoksia ja Dekkanista ja Rajasthanista saatiin kuparia. Kaupan kehitystä auttoivat uudet tiet, joskin joet säilyivät tärkeinä kuljetusväylinä. Ulkomaankaupassa merikauppa oli tärkeimmässä osassa, vaikka uusi Kuninkaallinen tie olikin yhteydessä Silkkitien kautta länteen ja Kiinaan. Merikauppaa käytiin lännessä Mesopotamian ja Etelä-Arabian satamien kanssa, idässä nykyisten Burman, Malesian ja Indonesian alueiden kanssa. Tärkeitä kauppatuotteita olivat Etelä-Intiasta saatavat mausteet, kulta ja jalokivet, Bengalin silkki, Gujaratin puuvilla ja Himalajan myski ja sahrami. Myös norsunluuta ja jalopuuta vietiin etenkin länteen. Tuontipuolella tärkeitä olivat viini, orjat, tina, lyijy ja keramiikka lännestä ja jade ja tietyt mausteet idästä.[2]

Mauryalainen hopeakolikko 300-luvulta eaa., symboleina norsu ja pyörä.

Käsityöläisyys oli paikallisesti kaupungeissa tärkeää, mutta valtakunnan mittakaavassa suhteellisen vähäistä. Valtiolla oli monopoliasema tärkeimmillä aloilla, kuten laivanrakennuksessa, kaivostoiminnassa ja asepajoissa. Muidenkin alojen käsityöläisiä ja palveluammattien harjoittajia valvottiin tarkasti, ja valtio harjoitti jonkinlaista hintasääntelyä. Myös mittayksiköt oli tarkasti standardoitu. Maurya-valtakunnassa oli kehittynyt rahatalous, jossa rahan arvo perustui siinä olevan jalometallin määrään. Rahat olivat siten käypiä myös ulkomailla.[1],[2]

Rankalla verotuksella ja kaupan sääntelyllä valtiolle kerätyt rahat käytettiin osaksi mauryoitten vallan lujittamiseen, mutta myös kansan hyväksi. Valtiontalous oli jaettu eri hallinnonaloihin, joista jokainen raportoi kuluistaan erilliselle talousministeriölle. Noin neljännes valtion tuloista kului paisuneen hallinnon ja salaisen poliisin ylläpitoon. Korkeimpien virkamiesten palkat olivat suuria väärinkäytösten hillitsemiseksi. Myös suuri palkka-armeija vaati paljon rahaa. Kansa oli kuitenkin korkeista veroista huolimatta ilmeisesti tyytyväistä, sillä vastineeksi virkakoneisto takasi järjestyksen. Lisäksi yli puolet valtion tuloista kului julkisiin rakennustöihin ja erityisesti Ašokan käännyttyä buddhalaisuuteen myös kansaa hyödyttäviin toimiin, kuten ilmaisiin sairaaloihin.[1]

Ašokan pylväsediktin huipulla oleva leijonaveistos Vaishalissa.

Yli puolet valtion tuloista käytettiin rakennustöihin. Kaikkein suurin projekti oli Kuninkaallinen tie, joka kulki Pataliputrasta valtakunnan luoteisrajalle ja yhdistyi sitten silkkitiehen. Se oli 1 850 km pitkä, ja sen varrelle oli merkitty sivutiet ja etäisyydet kaupunkeihin ja kyliin. Tien varrelle oli valtio rakentanut majataloja ja istuttanut puita varjostamaan matkailijoita. Tiellä oli suuri merkitys kaupankäynnin edistäjänä, ja sitä pitkin tieto ja tarvittaessa sotilaat kulkivat nopeasti valtakunnan puolelta toiselle.[1]

Pääkaupunki Pataliputra saavutti suurimman loistonsa Ašokan aikana. Tuolta ajalta on vain vähän jäänteitä, sillä rakennukset oli tehty enimmäkseen puusta. Tiili ja kivi olivat vasta tulossa laajamittaiseen käyttöön rakennusmateriaalina. Kaupungin historiasta on saatu tietoa Megastheneen kirjoituksista, jotka arkeologiset tutkimukset ovat pitkälti osoittaneet oikeiksi. Pataliputraa ympäröi valtava puinen muuri, jonka edessä oli 270 m leveä vallihauta. Muurissa oli 570 tornia ja 64 porttia. Kaupungin asemakaava oli hyvin suunniteltu ja kontrolloitu päätellen leveistä kaduista, toreista ja puistoista. Keskellä kaupunkia oli keisarillinen palatsi, joka oli rakennettu sekin lähinnä puusta. Siinä oli kuitenkin runsaasti kultaisia ja hopeisia koristeita ja veistoksia. Palatsi oli jäljellä vielä 600 vuotta myöhemmin kiinalaisen pyhiinvaeltajan Fa Xianin vieraillessa Intiassa. Hänen matkakertomuksestaan on myös saatu tietoa Pataliputran historiasta.[1]

Sanchin Suuri stupa nykyasussaan.

Ašokan käännyttyä buddhalaisuuteen Kalingan sodan jälkeen ja alettua kannattaa ahimsaa, hallitus alkoi hänen käskystään rakentaa yhä enemmän tavallista kansaa hyödyttäviä rakennuksia ympäri valtakuntaa. Näihin kuuluivat julkiset sairaalat, kaivot, kasteluhankkeet ja majatalot. Ašoka rakennutti myös lukuisia stupia, joista merkittävin on Bhopalin lähellä sijaitseva Sanchin Suuri stupa, joka tosin ei ole enää alkuperäisessä asussaan. Näyttävimmät Maurya-valtakunnan jäljellä olevat muistomerkit ovat kuitenkin Ašokan ympäri valtakuntaa teettämät valtavat kivipylväät, joihin hän kaiverrutti ediktejään. Ne olivat kansalle suunnattuja virallisia kuulutuksia, joissa hän julistaa hallintonsa periaatteita tai kehottavat kansaa noudattamaan ahimsaa tai muita buddhalaisuuden periaatteita. Kivipylväiden lisäksi näitä ediktejä on kaiverrettu moniin kallioihin. Parhaiten säilynyt kivipylväs on Biharissa Vaishalissa. Sen huipulla on keisarin vallan tunnus, istuva leijona. Yhden pylvään päällä selätysten olevista neljästä leijonasta on tehty myös nyky-Intian tunnus.[1]

Ašokan pyrkimykset buddhalaisuuden levittämiseksi ulkomaille.

Maurya-valtakunta edisti merkittävästi kahden intialaisen uskonnon, jainalaisuuden ja buddhalaisuuden leviämistä. Dynastian perustaja, Chandragupta Maurya, oli viehtynyt jainalaisuuteen ja loi perustan jainalaisuuden kannattajien myöhemmälle kasvulle. Ennen hänen hallintokauttaan jainalaisuuden merkitys oli ollut hyvin vähäinen, ja se oli säilynyt lähinnä suullisena perimätietona pienen yhteisön piirissä. Chandraguptan kautta jainalaisuudesta tuli kuitenkin merkittävä uskonto Magadhan ydinalueilla, mistä se myöhemmin levisi muualle Intiaan.[2]

Kuningas Ašoka kääntyi buddhalaisuuteen Kalingaa vastaan käymänsä sodan jälkeen. Sodassa kuolleet 100 000 ihmistä saivat hänet miettimään tappamisen mielekkyyttä, ja Ašoka ryhtyi ajamaan väkivallattomuuden ja suvaitsevaisuuden aatteita. Tällä oli vaikutuksia valtakunnan lakeihinkin. Rangaistuksia lievennettiin ja fyysisen voiman käytöstä pyrittiin pidättymään viimeiseen asti. Valtion turvallisuutta hän ei kuitenkaan halunnut vaarantaa. Kuolemanrangaistus pidettiin voimassa, eikä kidutustakaan kielletty. Buddhalaisuudesta tuli Ašokan kaudella Intian tärkein uskonto, jonka sanomaa hän levitti edikteissään. Suvaitsevaisuuden kannattajana hän ei kuitenkaan tehnyt siitä valtionuskontoa, vaan kannusti kaikkia pitämään jokaista uskontoa kunnioituksen arvoisena. Ašoka vaikutti merkittävästi buddhalaisuuden leviämiseen myös Intian ulkopuolelle. Uskonnon tulevan kehityksen kannalta tämä on ollut tärkeämpää, sillä Intiasta buddhalaisuus hävisi myöhempinä vuosisatoina lähes kokonaan. Vuosien 250 ja 240 eaa. välissä Ašoka järjesti Pataliputrassa buddhalaisten munkkien kokouksen, jossa uskonnon pyhiä kirjoituksia koottiin yhteen ja opin yksityiskohtia vahvistettiin. Tuolloin hän myös lähetti buddhalaisia lähetyssaarnaajia joka puolelle Intiaa, Sri Lankaan ja ilmeisesti myös ympäri hellenististä maailmaa hallitsijoiden hoveihin, joskaan sikäläiset lähteet eivät vahvista tietoa. Itä-Intian ja Sri Lankan kautta buddhalaisuus levisi myöhemmin Kaakkois-Aasiaan, missä siitä on monin paikoin tullut valtauskonto.[1],[2]

• Tammita-Delgoda, SinhaRaja: Matkaopas historiaan: Intia. Suomennos: Anne Toppi. Kuopio: Puijo, 1996. ISBN 951-579-031-X.
• Asko Parpola (toimittaja): Intian kulttuuri. Otava Oy, 2005. ISBN 951-1-18365-6.
• Jukka O. Miettinen: Intia: Kaupunkeja, kulttuuria, historiaa. Otava Oy, 1999. ISBN 951-1-16234-9.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Maurya-valtakunta Wikimedia Commonsissa