Mauri Rantasalo

Rantasalon vanhemmat olivat maanviljelijä Kalle Vihtori Juva ja Elisabet Rekola. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1918 Valpuri Lydia Kuidun kanssa. Hän kävi kansakoulun ja Orismalan maamieskoulun vuosina 1909–1911 ja Orismalan maamieskoulun.[1][2]

Rantasalo työskenteli maanviljelijänä Loimaalla ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 3. maaliskuuta 1916. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella. Riianlahdelta hänet komennettiin 9. lokakuuta 1916 värväystehtäviin Suomeen. Suomesta hän palasi takaisin pataljoonaan 14. elokuuta 1917, jonka jälkeen hänet siirrettiin pataljoonan 2. konekiväärikomppaniaan. Hän osallistui pataljoonan rintamakomennuksen jälkeen Libaussa syyskesällä vuonna 1917 pidetyille moottoripyöräkursseille. Myöhemmin hänet komennettiin 1. lokakuuta 1917 Polangenin erikoiskursseille.[1][2]

Rantasalo saapui takaisin Suomeen 8. joulukuuta 1917 aselaiva S/S Equityn toisella retkellä Aspuskäriin Merikarvialle. Merikarvialta hän matkusti kotipitäjäänsä Loimaalle. Mukanaan hänellä oli Saksasta tuotuja pistooleja ja käsikranaatteja. Kotipitäjässään hän ryhtyi välittömästi kouluttamaan suojeluskuntajoukkoja ja järjesteli miehiä Vimpelin kouluun kursseille. Sisällissodan puhjetessa Rantasalo oli Helsingissä, eli vihollisalueella, mutta selvisi omiensa joukkoon Jyväskylään 29. tammikuuta 1918. Jyväskylässä hän toimi lähes kolmen viikon ajan kaupunkiin kokoontuneiden suojeluskuntajoukkojen järjestäjänä ja kouluttajana. Lopulta Rantasalo määrättiin 18. helmikuuta 1918 Kuhmoisiin, missä hän järjesti paikkakunnan puolustuksen. Rantasalo johti Kuhmoisten ensimmäistä torjuntataistelua. Joukkoina hänellä oli suojeluskuntajoukkoja. Myöhemmin hän toimi päällikkönä Pohjois-Hämeen rykmentin 1 pataljoonan konekiväärikomppaniassa ja osallistui sen päällikkönä taisteluihin Kuhmoisissa, Vehkajärvellä, Padasjoella, Kurhilassa, Vääksyn kanavalla ja Lahdessa. Sisällissodan jälkeen Rantasalo palveli edelleen Pohjois-Hämeen rykmentissä, josta hän erosi 8. elokuuta 1918, ja työskenteli sen jälkeen maanviljelijänä Loimaalla.[1][2]

Rantasalo osallistui talvisotaan konekiväärikomppanian päällikkönä. Myöhemmin hän toimi ELK:n päällikkönä 21. Divisioonassa, josta hänet siirrettiin konekiväärikomppanian päälliköksi Jalkaväkirykmentti 61:een. Jatkosodan puhjettua Rantasalo komennettiin toimistopäälliköksi Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin esikuntaan. Tehtävästä hänet vapautettiin vuonna 1942, jonka jälkeen hän työskenteli maanviljelijänä Loimaalla. Hänet on haudattu Loimaalle.[2]

Rantasalo toimi Loimaan suojeluskunnan esikunnan jäsenenä vuosina 1918–1927 ja Loimaan kunnan verotuslautakunnan jäsenenä vuosina 1922–1924 ja 1930–1936 sekä oli valtuuston jäsen vuonna 1930 ollen samalla eri kunnallisten tonni- ja valiokuntien jäsen. Hän toimi myös Tasavallan presidentin valitsijamiehenä vuonna 1931.[1][2]

    Ylennykset ja kunniamerkit    

Ylennykset		Kunniamerkit
Vänrikki 1918 Luutnantti 1918 Kapteeni 1941		Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera 1918 ja 1940 Suojeluskuntain ansioristi Vapaussodan muistomitali soljen kera Talvisodan muistomitali *Jääkärimerkki Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi

• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.

• Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.