Mauri Karvetti
Mauri Perttuli Karvetti (9. kesäkuuta 1927 Naantali – 17. marraskuuta 2013 Naantali)[1] oli suomalainen elinkeinovaikuttaja ja vuorineuvos (1982). Hän toimi vuosina 1973–1985 Raision Tehtaiden pääjohtajana. Hänen isänsä oli maanviljelysneuvos Einari Karvetti (Karlström).
Karvetti syntyi Karvetin tilalla Naantalissa. Hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1945 ja agronomiksi vuonna 1952 pääaineenaan kasvinviljelytiede.[2] Hän siirtyi Raision Tehtaiden palvelukseen toukokuussa 1953 ja toimi siellä lähes yhdeksän vuoden ajan, viimeksi yhtiön hankintajohtajana, kunnes Lounais-Suomen Osuusteurastamo (nyk. LSO Osuuskunta) kutsui hänet toimitusjohtajakseen vuonna 1962. Karvetti oli uuden sukupolven yritysjohtaja, joka sovelsi uudenaikaisia yhdysvaltalaisia liikkeenjohdon menetelmiä ja ajatuksia, joissa korostuivat tehokkuus ja taloudellisuus voimakkaammin kuin aikaisemmin.
LSO:sta Karvetti siirtyi kesäkuussa 1973 uudestaan Raision Tehtaiden palvelukseen yhtymän pääjohtajaksi hänen edeltäjänsä vuorineuvos Veikko Vainion siirryttyä vastaavaan tehtävään Metsäliitossa. Tässä tehtävässä Karvetti oli vuoteen 1985.[3]
Karvetin luottamustoimiin kuuluivat muun muassa Elintarviketeollisuuden liiton hallituksen jäsenyys vuosina 1974–1984, keskinäisen vakuutusyhtiön Eläke-Varman hallintoneuvoston jäsenyys vuosina 1977–1985 ja vakuutusyhtiö Kalevan hallintoneuvoston jäsenyys vuosina 1978–1985. Sotilasarvoltaan Karvetti oli reservin yliluutnantti.[2]
Mauri Karvetin puoliso vuodesta 1953 oli maatalous- ja metsätieteiden tohtori Ritva-Liisa Karvetti (o.s. Aro, 1929–2016), joka toimi kliinisen ravitsemuksen dosenttina Turun yliopistossa vuosina 1985–1996.[2]
Lähteet
- Möttönen, Tuomas: Vuorineuvos Mauri Karvetti (1927–2013). Suomen talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisu (maksullinen). 5.9.2008. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 14.8.2015
- Agronomiliiton matrikkeli 2010, s. 213. Helsinki: Agronomiliitto, 2010.
- "Jyvä, joka iti". Raision Yhtymän tarina 1939–1989, s. 300– sekä "Lihan tähden kaikki työ". LSO:n 75-vuotishistoriikki, Jyväskylä 1988, s. 164–165