Matti Ranin

Matti Raninin vanhemmat Helge Ranin ja Saara Ranin (o.s. Muinonen) olivat molemmat näyttelijöitä.

Ranin asui lapsuutensa ensin Tampereella ja vuodesta 1934 alkaen Porissa, jossa hänen isänsä Helge Ranin oli teatterin­johtajana ja äitinsä näyttelijänä.[5][6] Vuonna 1940 perhe muutti Kotkaan, jossa Raninin vanhemmat johtivat sinne perustettua maakunta­teatteria.[5] He asuivat tukku­kaupan­talossa Kotkan­saaressa.[7] Kotkassa asuessaan Ranin lauloi Kotkan lyseon poika­kuorossa.[7] Toisen maailmansodan aikana Ranin toimi sotilas­lähettinä 13-vuotiaana, ja Kotkassa hän liittyi myöhemmin kavereidensa kanssa sotilas­poika­järjestöön, joka hoiti ilma­puolustukseen kuuluvaa valvontaa Kotkan edustalla olevalla Pirköyrin saarella. Vuoden 1944 keväällä Ranin kutsuttiin viimeisten joukossa armeijaan.[6][7]

Hän toimi näyttelijänä Suomen Kansallisteatterissa 1948–1975 sekä johtajana Intimiteatterissa 1975–1987 ja sen seuraajassa Teatteri Pienessä Suomessa 1987–1988. Lisäksi Matti Ranin ja hänen vaimonsa Irja pyörittivät vuosina 1961–1988 Kasper­teatteria, lapsille suunnattua nukke­teatteria, joka esiintyi sekä television lasten­ohjelmissa että yleisön edessä. Teatterissa Matti Ranin esiintyi Kasper-nuken kanssa, joka sai ideansa saksalaisesta Kasperl-nukke­teatterista.[8] Radiossa Raninin ääntä on kuultu esimerkiksi kuunnelmassa Jouluilta Impivaarassa.

Ensimmäisen elo­kuva­roolinsa Matti Ranin teki 1946, ja kaikkiaan niitä kertyi yli kolme­kymmentä – tosin Ranin näyttäytyi jo alle yksi­vuotiaana elo­kuvassa Ei auta itku markkinoilla (1927). Hänen tunnetuimmat roolinsa olivat vänrikki Kariluoto Edvin Laineen Tuntemattomassa sotilaassa (1955), kirkkoherra Salpa­kari Laineen elokuvissa Täällä Pohjan­tähden alla (1968) ja Akseli ja Elina (1970), sekä Virta Matti Kassilan neljässä Komisario Palmu -elokuvassa (1960–1969).[1] Television puolella Ranin esiintyi viime vuosi­kymmeninä Elina Halttusen kirjoittamissa televisio­sarjoissa Blondi tuli taloon (1994–1995), Ihmeidentekijät (1996–1998) ja Parhaat vuodet sekä sarjoissa Kotikatu (2004–2009) ja Taivaan tulet (2011).[9][10][11]

Matti Raninia voidaan pitää suomalaisen jälki­äänityksen uran­uurtajana, sillä hän teki jälki­äänityksiä vuodesta 1967 lähtien. Hän oli mukana äänenä kymmenissä lasten­elo­kuvissa, ja hänen työtään olivat monet Disney-elo­kuvien suomen­kieliset ääni­nauhat. Hän on ohjannut muun muassa Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvan vuonna 1982 valmistuneen toisen suomen­kielisen version sekä vuonna 1990 Pieni meren­neito -elokuvan ensimmäisen suomenkielisen jälki­äänityksen.[12][13]

Vuonna 1950 Ranin avioitui Irja Raninin kanssa, josta avio­liitosta heillä on neljä poikaa: Markku Ranin (1951), Matti Olavi Ranin (1952) (näyttelijänä Helsingin Kaupunginteatterissa), Mikko Ranin (1955) ja Martti Ranin (1958).

Irja Ranin kuoli vuonna 1995. Vuonna 2000 Matti Ranin avioitui sisustus­arkkitehti Vuokko Laakson kanssa.[14] Pariskunta asui viimeiset vuotensa Helsingin Munkki­niemessä.[3]

Ääninäyttelijänä

Pääartikkeli: Ääninäyttelijäroolit ovat omassa luettelossaan.

• Jussi-palkinto (1962), paras mies­sivuosa elo­kuvasta Tähdet kertovat, komisario Palmu
• Pro Finlandia (1988)
• Suomen Teatteri­järjestöjen Keskus­liiton kultainen kunnia­merkki 1993[15]
• Kirkko­taiteen Engel-palkinto (2000)
• Teatteri­neuvoksen arvo­nimi (2001)

• Ranin, Matti: Vohveleita ja tillinvarsia. Helsinki: Teos, 2006. ISBN 951-851-064-4.
• Ranin, Matti: Käsi otsalla!: näyttelijän maailma niin kuin hän sen muistaa – eli ei auta itku markkinoilla. Helsinki: Teos, 2004. ISBN 951-851-008-3.

• Matti Ranin Ylen Elävässä arkistossa
• Matti Raninin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa
• Matti Ranin Kustannusosakeyhtiö Teoksen sivuilla^{[vanhentunut linkki]}