Matti Manninen (fyysikko)

Matti Manninen kirjoitti 1969 ylioppilaaksi Vaajakosken lukiosta.[1] Suoritettuaan asevelvollisuutensa hän aloitti teknillisen fysiikan opinnot Teknillisessä korkeakoulussa.[3] Hän valmistui diplomi-insinööriksi vuonna 1974.[1] Akateemisen uransa Manninen aloitti erilaisissa tutkimustehtävissä Teknillisessä korkeakoulussa, jossa hän toimi vuodesta 1973 mm. assistenttina.[1] Hän suoritti tekniikan tohtorin tutkinnon vuonna 1978 Teknillisessä korkeakoulussa.[1] Valmistumisen jälkeen hän oli useiden vuosien ajan tutkijana ulkomaisissa yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa. Aluksi hän oli avustavana tutkijana Michiganin teknillisessä yliopistossa ja Argonnen kansallisessa tutkimuslaboratoriossa Yhdysvalloissa (1978–79).[1] Sen jälkeen hän on työskennellyt tutkijana Pohjolan teoreettisen fysiikan instituutti Norditassa (1979–81) ja Sveitsin ydintutkimusinstituutissa (engl. Swiss Institute for Nuclear Research (1981–82).[1] Sittemmin hän on työskennellyt vielä Cornellin yliopistossa (1984–86) ja vierailevana professorina Niels Bohr-instituutissa (1993–94).[1] Ulkomaiden ohella Manninen työskenteli myös kotimaassa, jossa hänellä oli vuoteen 1987 mennessä erilaisia vakansseja mm. tutkijana Teknillisessä korkeakoulussa sekä Helsingin yliopistossa, Suomen Akatemiassa ja VTT:llä.[1]

Vuodesta 1988 Manninen työskenteli Jyväskylän yliopistossa. Aluksi hän toimi siellä 1988–1997 fysiikan apulaisprofessorina. Hänen aloittaessaan fysiikan laitoksella työskentelivät professorit Kalevi Valli, Juhani Kantele ja Pertti Lipas sekä apulaisprofessoreina Ahti Pakkanen, Vesa Ruuskanen ja Jorma Hattula. Nämä kaikki olivat erikoistuneet joko hiukkas- tai ydinfysiikkaan. Koska Manninen oli ainoa muunlaisen fysiikan alan (teknillinen fysiikka) edustaja, hän sai vastuulleen materiaalifysiikan tutkimuksen ja opetuksen.[3] Alkuaikoina hän teki teoreettisen tutkimuksen ohessa myös kokeellista materiaalintutkimusta. Manninen ohjasi 1990-luvun alussa neljä kokeellisen materiaalifysiikan väitöskirjaa.[4] Eräs Mannisen oppilaista oli myöhemmin Jyväskylän yliopistossa professorina aloittanut Hannu Häkkinen.[4]

Matti Manninen teki alusta alkaen yhteistyötä fysiikan muiden tutkimusalojen tutkijoiden kanssa. 1980-luvun lopulta lähtien fysiikan ja materiaalifysiikan tutkimuksessa avautui uusia aloja. Vuosina 1989–1993 Jyväskylän yliopistossa toimi soveltavien luonnontieteiden ohjelma, jonka tuloksena fysiikan materiaalintutkimus laajeni nanofysiikkaan ja laitokselle pestattiin uusi professori (Mikko Paalanen) johtamaan alan tutkimusta.[5] 1990-luvulla laitoksella alkoi myös huokoisten materiaalien tutkimus, jota johti professori Jussi Timonen.[4]

Manninen nimitettiin vuonna 1997 soveltavan fysiikan professoriksi Jyväskylän yliopistoon.[6][1] Professuurin alkuaikoina (1997–1998) hän oli myös virkaa tekevänä apulaisprofessorina Teknillisessä korkeakoulussa.[1] Professorina Manninen jatkoi teoreettista materiaalifysiikan tutkimustaan. 2000-luvun alussa materiaalifysiikan tutkimuksesta oli kehittynyt Jyväskylän fysiikan laitoksen toinen merkittävä tutkimusala hiukkas- ja ydinfysiikan rinnalle. Fysiikan laitoksella toimi vuosina 2000–2005 Suomen Akatemian nimeämä fysiikan huippututkimusyksikkö nimellä ydin- ja materiaalifysiikan tutkimuslaitos, jota johtivat Matti Manninen ja professori Juha Äystö.[7] Äystö vastasi ydinfysiikan puolesta.

Professori Manninen on osallistunut erilaisiin hallintotoimiin Jyväskylän yliopistossa. Hän oli vuosina 1993–1996 Jyväskylän yliopiston fysiikan laitoksen johtaja.[1] (Laitoksen varajohtajana hän oli toiminut 1991–1993.[1]) Sen jälkeen hän toimi matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan dekaanina 1996–2009.[1] Hänen toimikautensa aikana matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan tutkimustoiminta laajeni ja monipuolistui. Jyväskylän yliopistoon perustettiin vuonna 2002 Nanotiedekeskus.[8] Se on poikkitieteellinen tutkimuskeskus, jossa kemian, fysiikan ja biotieteiden (solu- ja molekyylibiologian) tutkijat toimivat yhdessä samoissa tiloissa.[9] Aluksi tiedekeskuksen tutkimustoiminta tosin tapahtui laitoksien (fysiikan laitos, kemian laitos ja bio- ja ympäristötieteiden laitos) tiloissa, mutta vuonna 2004 tutkimuskeskus sai omat toimitilansa, kun nanotiedekeskuksen rakennus ("nanotalo") valmistui.[10] Tiedekunta teki Mannisen dekaanikaudella myös monia merkittäviä laiteinvestointeja laitoksille (kemia, fysiikka ja bio- ja ympäristötieteet). Nanotiedekeskuksen toimitalon valmistuttua (2004) hankittiin femtosekuntilaserlaitteisto, jota voidaan käyttää esimerkiksi nanotieteissä nanomateriaalien rakenteen muokkaamiseen.[11] Laitteistolla voi tehdä myös erilaisia optisia mittauksia ja spektroskopian mittauksia näkyvän valon alueella lähellä infrapuna-aluetta sekä keski-infrapuna-alueella (engl. mid IR).[12] Solu- ja molekyylibiologian tutkimusta varten hankittiin vuonna 2006 uusi konfokaalimikroskooppi.[13] Manninen toimi vuosina 2008–2009 Nanotiedekeskuksen johtajana.[1]

Dekaanikautensa jälkeen Manninen oli Jyväskylän yliopiston vararehtorina vuosina 2010–2012.[1] Vararehtorina hän vastuullaan olivat tutkimusasiat sekä yliopiston tutkimusinfrastruktuuriin liittyvät kysymykset.[1] Manninen valittiin joulukuussa 2011 Jyväskylän yliopiston rehtoriksi 1. elokuuta 2012 alkaen viisivuotiskaudeksi (2012–2017).[14] Hänen toimikautensa rehtorina päättyi heinäkuun lopussa 2017.