Masutatsu Ōyama

Ōyama asui 1950 karjateurastamon vieressä, jossa hän kävi harjoittelemassa elävien sonnien kanssa kokeillaakseen kykyjään. Hän tappeli 52 sonnin kanssa, joista hän tappoi kolme yhdellä iskulla ja loput 49 menettivät sarvensa.[1] Kaksi vuotta myöhemmin Ōyama matkasi Yhdysvaltoihin esittelemään karatea. Hän vieraili 32 eri kaupungissa ja otteli tuona aikana seitsemässä ottelussa.[1] Ōyama vieraili 1952 myös Havaijilla, jossa hän tapasi Bobby Lowen, joka oli harjoitellut isänsä opissa kungfuta ja omasi 4. danin mustanvyön judossa, 2. danin kenpossa ja 1. danin aikidossa, sekä välisarjan ottelija nyrkkeilyssä. Lowe matkasi Ōyaman mukana Japaniin uchideshiksi ja harjoitteli hänen opissaan päivittäin puolentoista vuoden ajan.[1]

Oyama 1954.

Ōyama avasi oman dojon Ōyama Dojon Mejirossa, Tokiossa 1953 ja jatkoi matkustamista ympäri Japania ja maailmaa esittelemässä kehittämäänsä karatea. Yhdysvalloissa hän tappeli sonnia vastaan Chicagossa, jossa Ōyama katkaisi shutolyönnillä sonnilta sarven.[1] Kaksi vuotta myöhemmin hän vieraili Etelä-Amerikassa ja Euroopassa, jossa Ōyama kävi myös haasteotteluita. Palattuaan takaisin Japaniin hän siirsi dojonsa 1956 Rikkyo yliopiston takana olleeseen balettikoulun tiloihin.[1] 1957 mennessä hänen karatensa oli saanut maineen vahvana, intensiivisenä ja kovaa lyövänä, mutta käytännöllisenä tyylinä, jonka Ōyama nimesi Kyokushiniksi, joka tarkoittaa lopullista totuutta. Samana vuonna hän vieraili Mexico Cityssä esittelemässä karateaan ja otteli jälleen sonnia vastaan, mutta oli tällä kertaa menettää henkensä, kun sonni hyökkäsi häntä takaapäin. Ōyama onnistui kuitenkin katkaisemaan sonnilta sarven, mutta vietti kuusi kuukautta parannellen vammojaan.[1] Myös muiden tyylisuuntien harjoittajat kävivät harjoittelemassa hänen dojollaan ja ottivat osaa täyskontakti otteluissa, jotka olivat loukkaantumisherkkiä sillä ottelu päättyi vasta, kun jompi kumpi ottelijoista verbaalisesti kertoi luovuttavansa. Oyama Dojon jäsenet ottivat täysikontakti ottelunsa tosissaan nähdessään heidän tyylinsä olleen ensisijaisesti taistelutaito. Ottelussa oli muutamia laittomia tekniikoita, mutta sallittuja olivat muun muassa kantapäällä potkiminen, pyyhkeeseen tai rättiin käärityillä nyrkeillä, heitot ja potku nivusiin oli myös yleisiä. Yksi hänen oppilaistaan Kenji Kato kertoi Ōyaman tarkkailevan muita tyylejä ja omaksuvan mielestään hyödylliset tekniikat oikeassa tappelussa omaan tyyliinsä, eikä rajoittanut niitä pelkästään karatetekniikoihin.[1] Vuoteen 1957 mennessä Ōyamalla oli noin 700 oppilasta, vaikka useat oppilaat jättivät dojon liian kovan treenin vuoksi, joista koitui loukkaantumisia.[1] Tuolloin heillä ei ollut virallisia karatepukuja, vaan oppilaat käyttivät tavallisia vaatteita.

Ōyaman saadessa lisää oppilaita myös ulkomailta hän päätti siirtää dojonsa 1963 Ikebukuroon, jossa hän piti avajaiset kesäkuussa 1964.[4] Sitä ennen tammikuussa 1964 Oyaman Dojo oli saanut haasteen thainyrkkeilijöiltä, jonka he aluksi hylkäsivät, mutta myöhemmin lähettivät kolme ottelijaa mukaan lukien Noboru Osawan Thaimaahan, jossa he voittivat kaksi ottelua kolmesta.[4] Huhtikuussa 1964 kaksi kuukautta ennen virallisia avajaisia Japanin entinen pääministeri Eisaku Sato nimitettiin International Karate Organization järjestön puheenjohtajaksi, kun Ōyama itse toimi järjestön johtajana.[4] Heidän järjestö järjestäisi useita kouluja muualle päin maailmaa opettamaan Kyokushinia. Perustamisen jälkeen Kyokushin saavutti pian 120 jäsenmaan rajan ja rekisteröityjä jäseniä yli kymmenen miljoonaa.[1] Ōyama kävi elokuussa 1968 lähi-idässä opettamassa yksityisesti Jordanian kuningasta, jonne perustettiin myös Lähi-idän IKO.[4] 1969 hän järjesti ensimmäiset Japanin mestaruuskilpailut ja myöhemmin 1975 ensimmäiset maailmanmestaruuskilpailut, jotka molemmat käydään avoimessapainoluokassa. Myöhemmin 1985 Brasilian ministeriö myönsi Ōyamalle kulttuuri palkinnon.[4] Kaksi vuotta neljännen World Openin jälkeen Ōyama pyysi heinäkuussa 1989 muiden tyylien edustajia osallistumaan Kyokushin turnauksiin, pyrkimyksenään kehittämään Japanin karatetasoa ja vastavuoroisesti parantamaan kamppailulajien kehitystä.[4]