Martti Koivistoinen

Viipurin Talikkalassa asunut Koivistoinen oli ammatiltaan kirvesmies.[2] Hänen lapsuudenystäviinsä kuului Urho Kaipainen, joka niin ikään teloitettiin jatkosodan aikana.[3] Talikkalan Tovereita ja Viipurin Työväen Uimareita edustanut Koivistoinen oli nuorena Työväen Urheiluliiton parhaita uimahyppääjiä. Vuonna 1930 hän voitti TUL:n mestaruuden kerroshypyissä.[4] Vuosikymmenen alussa Koivistoinen työskenteli myös uimaopettajana Kotiniemen kasvatuslaitoksessa.[5] Koivistoinen oli mukana jo 1933 paljastuneesssa suuressa vakoilujutussa, jolloin hän toimi Maria-Emma Schul-Martinin ja Arvid Jakobssonin johtaman vakoilurenkaan asiamiehenä. Koivistoinen pidätettiin Kööpenhaminassa vuoden 1934 alussa ja tuomittiin kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Vapauduttuaan hän muutti Helsinkiin maanalaisen SKP:n puoluetoimitsijaksi.[2][6]

Jatkosodan käynnistyessä Koivistoisesta tuli militantin vastarintamiehen Veikko Pöystin lähin avustaja yhdessä Taavi Pöyryn kanssa. Hän hankki räjähteitä ja oli mukana Pöystin suorittamissa iskuissa. Elokuussa 1941 he yrittivät räjäyttää Pitäjänmäellä sijaitsevan ammusvarikon, mutta pommi ei aiheuttanut suurta tuhoa, koska varastossa säilytetyistä ilmatorjuntakranaateista puuttuivat sytyttimet. Lisäksi Koivistoinen oli mukana ainakin syyskuussa tapahtuneessa Karkkilan radan Vaskijoen rautatiesillan räjäytyksessä.[7][8]

Valpo pääsi Koivistoisen jäjille lokakuussa 1941 seurustelukumppani Hilja Saxin vahingossa paljastamien tietojen perusteella. Koivistoisesta luvattiin rahapalkkio ja lopulta hänen asuntonsa talonmiehen vaimo suoritti ilmiannon. Koivistoinen pidätettiin kotoaan Sörnäisessä sijaitsevasta Marjatan talosta varhain aamulla 6. tammikuuta 1942. Poliisit tarkistivat hänet huolimattomasti, sillä auton saavuttua Valpon päämajaan Ratakadulle Koivistoinen veti esiin vaatteisiinsa kätkemänsä espanjalaisen sotilaspistoolin, jolla hän ampui kahta etsivää ja yritti osua myös autonkuljettajaan. Koivistoinen pakeni kadulle haavoittaen vielä vastaan sattumalta kävellyttä Helsingin poliisilaitoksen konstaapelia, jonka jälkeen hän katosi pimeyden turvin Johanneksen kirkon puistoon. Etsivä Nils Håkansson sai vakavia vammoja ja kuoli vatsaan osuneen luodin seurauksena maaliskuussa 1943. Koivistoinen ja Håkansson olivat jo entuudestaan tuttuja suuren vakoilujutun yhteydestä.[3][8][9]

Koivistoinen etsintäkuulutettiin radiossa, jonka ansiosta Valpo paikansi hänet jo seuraavana päivänä Kumpulan Limingastiellä sijaitsevaan Hilja Saxin asuntoon. Kaksi Koivistoista pidättämään lähtenyttä järjestyspoliisia ampui häntä viidesti heti tämän avattua oven. Hetken kuluttua paikalle saapuneet Valpon etsivät raahasivat rintaan ja jalkaan haavoittuneen Koivistoisen toisesta kerroksesta pihalle, jossa hänet jätettiin lumihankeen odottamaan kuljetusta sairaalaan. Luutnantti Gunnar Seeve kuulusteli Koivistoista leikkuupöydällä, jonka jälkeen hänet siirrettiin Ratakadun kautta Helsingin lääninvankilaan.[3][8]

Koivistoinen toipui vammoistaan poliittisten vankien järjestämän ylimääräisen vankilaruoan turvin, mutta meni lähes liikuntakyvyttömäksi oltuaan oikeudenkäyntiin saakka raudoissa. Helsingin suojeluskuntapiirin kenttäoikeudessa Koivistoisen avustajana toimi Eino Pekkala. Lokakuussa 1942 hänelle annettiin rikoksenuusijana kuolemantuomio maanpetoksen ja salahankkeen yllytyksestä ja avunannosta sekä valtiopetoksen valmistelusta. Sotaylioikeus vahvisti tuomion joulukuussa.[3][10]

Kuolemantuomion julistamisen jälkeen Hilja Saxia vaadittiin paljastamaan Pöysti, mikä Valpon päällikön Arno Anthonin mukaan olisi auttanut Koivistoisen tuomion muuttumista ylemmissä oikeusasteissa. Sax ilmiantoikin Pöystin yhteysmiehen, mutta lupaukset Koivistoisen pelastumisesta eivät toteutuneet, sillä hänet ammuttiin Helsingin lääninvankilan pihalla 16. helmikuuta 1943.[11] Kun Koivistoista lähdettiin viemään teloituspaikalle hän huusi viimeisinä sanoinaan vankitovereilleen ”Kostakaa puolestani!”. Luutnantti Seeven raportin mukaan Koivistoinen lauloi Kansainvälistä, joka katkesi teloituskomppanian laukauksiin.[10] Koivistoinen haudattiin Malmin hautausmaalle merkitsemättömään hautaan, josta hänen jäännöksensä siirrettiin sodan jälkeen vuonna 1946 Fasismin vastustajien yhteishautaan.[12]