Martensin lauseke

Martensin lauseke tai Martensin klausuuli on ensimmäisessä Haagin rauhankonferenssissa vuonna 1899 hyväksytty lauseke, jonka muotoili Venäjän keisarikunnan edustajana kokoukseen osallistunut diplomaatti Friedrich Martens. Lauseke on erittäin tunnettu kansainvälisen humanitaarisen oikeuden periaate. Se määrää, että sodankäynnissä on noudatettava inhimillisyyden periaatteita, vaikka missään kansainvälisen oikeuden säännöksessä ei määriteltäisi sodankäynnin sääntöjä.[1]

Lausekkeen tarkoitus

Martensin lauseke suojelee yleisiin humanitaarisiin ja julkisen omantunnon periaatteisiin vedoten aseellisen yhteydenoton osallisiksi joutuneita yksilöitä konfliktitilanteissa, joissa ei ole sovellettavissa mitään voimassa olevaa lainsäädäntöä. Lauseke tulee sovellettavaksi erityisesti tilanteissa, joissa aseteknologian kehitys on niin nopeaa, että olemassaolevat humanitaarisen oikeuden sopimukset tai yleiset oikeusperiaatteet eivät kykene rajoittamaan aseellisen konfliktin inhimillisiä vaikutuksia. Lausekkeen kautta tunnustetaan toisin sanoen lakien epätäydellisyys ja asetetaan humanitaarinen minimistandardi epäselviin tilanteisiin.[2][3][4] Näin ollen lauseke ei viittaa pelkästään kansainväliseen tapaoikeuteen, vaan sen merkitys on laajempi.[5] Kansainvälisen oikeuden piirissä ei ole syntynyt yleisesti hyväksyttyä tulkintaa Martensin lausekkeen soveltamisesta.[3]

Lauseke hyväksyttiin Haagin ensimmäisessä rauhankonferenssissa konferenssin toisen komission valmistelemaan maasodan lakeja ja tapoja määrittävään II yleissopimukseen. Lauseke vahvistettiin Haagin toisessa rauhankonferenssissa vuonna 1907 osaksi IV yleissopimusta. Suomen nykyisessä lainsäädännössä se sisältyy toisessa rauhankonferenssissa allekirjoitettujen kansainvälisten sopimusten (L 11/1924) neljännen yleissopimuksen johdanto-osaan. Nykymuodossaan lauseke on hieman muokattu alkuperäisestä kirjauksesta, joskin perusperiaate on säilynyt entisellään:

»Kunnes täydellisempi sotalakikirja ehditään saattaa voimaan, korkeat sopimuksentekijät katsovat otolliseksi todeta, että niiden hyväksymiin säännöstelymääräyksiin sisältymättömissä tapauksissa väestö ja sodankävijät jäävät kansainvälisen oikeuden periaatteiden suojeluksen ja vallan alaisiksi, periaatteiden, jotka sellaisinaan ovat tuloksena sivistyskansojen kesken vakiintuneista tavoista, ihmisyyden laeista ja julkisen omantunnon vaatimuksista.»
(Yleissopimus joka koskee maasodan lakeja ja tapoja[6])

Lausekkeen alkuperä

Friedrich Martens sai idean lausekkeeseen rauhankonferenssiin osallistuneen Belgian delegaatin tekstistä. Lauseketta tarvittiin ratkaisemaan konferenssissa syntynyt suurvaltojen ja Belgian edustamien pienten valtioiden välinen kiista, joka koski miehitysarmeijaa aseellisesti vastustaneiden siviilien (erit. vastarintaliikkeet) lainsäädännöllistä asemaa. Pienet maat eivät voineet hyväksyä vastarintaan ryhtyneiden siviilien teloittamisen sallimista, kun taas suurvaltiot eivät halunneet sallia heille laillisen taistelijan asemaa.[3] Kiistan ratkaisuksi Martens ehdotti konferenssin toiselle komissiolle muotoilua, joka vasta myöhemmin tuli tunnetuksi Martensin lausekkeen nimellä. Lauseke hyväksyttiin konferenssin vahvistamaan yleissopimukseen ja se on sisällytetty eri muodoissaan lukuisiin myöhempiin kansainvälisiin sopimuksiin ja humanitaarisen oikeuden säädöksiin.[2]

Sopimuskohdat

Martensin lauseke löytyy seuraavista kansainvälisistä sopimuksista ja sopimuskohdista:[5]

  • Dublinin sopimus: johdanto
  • YK:n asesopimus: johdanto
  • Vuoden 1949 Geneven sopimukset:[7][8]
    • Sopimus maasotavoimiin kuuluvien haavoittuneiden ja sairaiden aseman parantamisesta (I sopimus), 63 artiklan 4 kappale
    • Sopimus merisotavoimiin kuuluvien haavoittuneiden, sairaiden ja haaksirikkoutuneiden aseman parantamisesta (II sopimus), 62 artiklan 4 kappale
    • Sopimus sotavankien kohtelusta (III sopimus), 142 artiklan 4 kappale
    • Sopimus siviilihenkilöiden kohtelusta (IV sopimus), 158 artiklan 4 kappale
  • Vuoden 1977 Geneven II sopimus: lisäpöytäkirjan johdanto

Lähteet
  1. Nieminen, Esko & Löppönen, Tapio: Humanitaarisen oikeuden säännökset sodassa. Tiede ja ase : Suomen sotatieteellisen seuran vuosijulkaisu, 1980, 38. vsk, s. 40–88. Suomen sotatieteellinen seura.
  2. Eyffinger, Arthur: Friedrich Martens: A Founding Father of the Hague Tradition. The Fourth Friedrich Martens Memorial Lecture. ENDC Proceedings, 2012, 15. vsk, s. 13–43. Artikkelin verkkoversio.
  3. Ticehurst, Rupert: The Martens Clause and the Laws of Armed Conflict. International Review of the Red Cross, 30.4.1997, nro 317. International Committee of the Red Cross. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 21.9.2019. (englanniksi)
  4. Giladi, Rotem: The Enactment of Irony: Reflections on the Origins of the Martens Clause. European Journal of International Law, 2014, 25. vsk, nro 3, s. 847–869. Artikkelin verkkoversio.
  5. Parkkari, Juhani: Sodan oikeussäännöt, s. 57–58. Helsinki: Tietosanoma, 2018. ISBN 978-951-885-384-1.
  6. Valtiosopimukset: 11/1924 finlex.fi. Viitattu 21.9.2019.
  7. Geneven sopimuksen, humanitaarisen oikeuden ydin Suomen Punainen Risti. Viitattu 21.9.2019.
  8. Valtiosopimus 8/1955 Finlex. Oikeusministeriö. Viitattu 21.9.2019.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.