Marttaliitto

Marttajärjestön perustaminen sai kipinän alkuvuodesta 1899 juuri ennen ensimmäisen sortokauden alkamista. Ensimmäisen sortokauden katsotaan alkaneen helmikuussa 1899, kun keisari Nikolai II antoi Helmikuun manifestin. Sitä vastaan kerättiin Suuri adressi. Järjestön perustajajäsen Lucina Hagman kuvasi ajan yhteiskunnallista tunnelmaa näin:

»Suomen kansan oli koottava voimansa, kaikki voimansa, taisteluun tähänastisen oikeutensa ja vapautensa puolesta. Askel askeleelta tuli torjua odotettavat vääryydet ja sorronteot. Miten tämä oli tapahtuva, siitä oltiin eri mieltä. -- Toiset keinot miellyttivät toisia, toiset toisia. Itse puolestani olin alusta alkaen selvillä siitä, että syvien rivien läpi tunkeva sivistys, sisäisenä voimana ja kuntona ilmenevä sivistys tarjoaisi parhaat keinot taistelussa. En ollut nuoruudessanikaan milloinkaan uskonut, että asevoimalla voitaisiin perustaa mitään pysyvää onnentilaa, vielä vähemmän saatoin siihen uskoa nyt. Katse oli käännettävä kansan sivistykseen, työn ja henkisen arvostelukyvyn voimaan. Tiedon ja taidon aarteet oli kannettava suoraan Suomen koteihin, ja ennen kaikkea kotien varsinaiselle vaalijalle, Suomen naiselle, niin että hänestä kasvaisi Suomen sivistyksen luja suoja, itsetietoinen taistelija maansa oikeuden puolesta.[3]»

Järjestön perustaminen sai edelleen pontta, kun Hagman sai maaliskuussa ystävältään Charlotte Lydeckeniltä kirjeen, jossa kuvailtiin Salmin kihlakunnan alkeellisia ja puuttellisia oloja Raja-Karjalassa. Hagman kertoi kirjeen kuvauksesta opettajakollegalleen Alli Nissiselle, jonka tuella uutta Sivistystä kodeille -yhdistystä lähdettiin perustamaan. Hagman ja Nissinen olivat kumpikin sitä mieltä, että Suomen naisten oli koottava voimansa yhteen, ja ylempään luokkaan kuuluvien naisten oli nähtävä huonoissa oloissa elävät naiset omina lähimmäisinään.[4]

Hagman ja Nissinen keräsivät joukon ystäviään uuden yhdistyksen tueksi, ja lopulta 23. maaliskuuta 1899 klo 18 pidettiin ensimmäinen kokous Eva Ahlströmin kodissa Helsingin Yrjönkatu 2:ssa. Kokouksien pitämiskiellon vuoksi naiset tulivat paikalle yksitellen vähän eri aikoina. Kutsuttuna kokoukseen oli parikymmentä naista, jotka olivat sekä suomen- että ruotsinkielisiä, sekä Naisasialiitto Unionin että Suomen Naisyhdistyksen jäseniä.

Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin koulunjohtaja Lucina Hagman ja sihteeriksi toimittaja Annie Furuhjelm. Heidän ja kokousta emännöineen Eva Ahlströmin lisäksi kokouksessa olivat paikalla:

• koulunjohtajat Dagmar Neovius ja Alli Nissinen,
• opettajat Hanna Andersin, Hanna Cederholm ja Ida Lindström,
• maisteri Betsey Quist,
• rouvat Minette Donner, Hildi Enlund, Flodin, Hilma Gripenberg, Ida Godenhjelm[5], Anna Hallonblad, Alfhild Holmberg, Lilly Krogius, Lang, Sofia Rein, Helmi Setälä, Iina Törnqvist-Tarjanne ja Vegelius,
• neidit Langhoff ja Cely Mechelin.[6]

Perustamiskokous päätti perustaa Sivistystä kodeille –yhdistyksen ja sitä valmistelemaan koottiin komitea, johon kuuluivat edellä mainituista perustajajäsenistä Furuhjelm, Gripenberg, Hagman, Krogius, Mechelin, Neovius, Nissinen, Qvist, Rein, Setälä ja Törnqvist-Tarjanne. Sofia Streng otettiin mukaan komiteaan vielä 30. maaliskuuta. 25. maaliskuuta komitea kokoontui Hagmanin kodissa Yrjönkatu 24:ssä, jossa valmisteltiin yhdistyksen ensimmäiset säännöt. Seuraavana päivänä pidetyssä komitean toisessa kokouksessa Hagman valittiin väliaikaiseksi puheenjohtajaksi, Furuhjelm sihteeriksi ja Rein rahastonhoitajaksi. Kokouksessa päätettiin, että yhdistys pyrkisi kokoamaan sivistyneitä naisia yhdistyksien lähettiläiksi maaseudulle. Lähettien valintaa valmistelemaan valittiin Furuhjelmin avuksi Krogius ja Törnqvist-Tarjanne. Mechelin ja Nissinen valtuutettiin laatimaan lähettiläiden toimintaohjeet. Samana iltana komitean jäsenet kokoontuivat Dagmar Neoviuksen valmistavassa koulussa Annankatu 12:sta, jonne kutsuttiin joukko asiasta kiinnostuneita naisia. Komitean laatima ehdotus säännöistä luettiin ja keskustelun jälkeen säännöt hyväksyttiin. Seuraavana päivänä samaan paikkaan kutsuttiin läheteiksi ilmoittautuneita naisia, joiden kanssa keskusteltiin heidän tulevasta toimenkuvastaan.[7]

Lopulta 29. maaliskuuta pidettiin Cely Mechelinin kodissa Fabianinkatu 16:sta "juhlallinen ja virallinen" yhdistyksen perustamiskokous, jossa tehtiin lopullinen päätös uuden kaksikielisen Sivistystä kodeille -yhdistyksen perustamisesta. Kokous valtuutti valmistelevan komitean anomaan yhdistykselle perustamislupaa Senaatilta. Yhdistyksen säännöt päätettiin antaa vielä senaattori Leo Mechelinin tarkastettavaksi ja vasta sen jälkeen senaatille hyväksyttäväksi. Perustamiseen liittyviä kuluja varten Eva Ahlström lahjoitti yhdistykselle tuhat markkaa. Kokouksessa päätettiin vielä järjestää seuraavana päivänä 30. maaliskuuta suurempi tilaisuus, jossa uudesta yhdistyksestä kerrottaisiin suuremmalle yleisölle. Ihmisiä tulikin tilaisuuteen runsaasti paikalle, vaikka viranomaisia oli edelleen tässä vaiheessa varottava.[8]

Valmistelevan komitean jäsenet

• 
  Lucina Hagman
  puheenjohtaja
• 
  Annie Furuhjelm
  sihteeri
• 
  Sofia Rein
  rahastonhoitaja
• 
  Hilma Gripenberg
• 
  Lilly Krogius
• 
  Helmi Krohn (Setälä)
• 
  Cely Mechelin
• 
  Dagmar Neovius
• 
  Alli Nissinen
• 
  Betsey Quist
• 
  Sofia Streng
• 
  Iina Törnqvist (Tarjanne)

Lucina Hagmanin perustamispuhe 30. maaliskuuta 1899

Lucina Hagman, kuva otettu vuosien 1910–1919 välillä

»Mitä ei kukaan muu voi saada aikaan, sen voipi äiti. Hän, eikä kukaan muu, voi koota ympärilleen hajallaan olevan perheen. Veljet ja sisaret jättävät yksityiset harrastuksensa ja kiiruhtavat äidin sairasvuoteelle, nekin, jotka erimielisyys ja ristiriitaiset pyrinnöt ovat pitäneet toisistaan erillään, yhtyvät äidin luo sovinnossa unohtaen kaiken sen, mikä on erottanut heidät toisistaan.

Näin sovittaa äiti. Ja hän siihen kykenee, sillä se siemen, minkä hän kylvi lastensa sydämiin, rakkauden siemen, ei voi milloinkaan jäädä kokonaan itämättä. Hänen käteensä on pantu se yhdistävä voima, joka ei milloinkaan valtaansa menetä, sillä tämä valta ei ole miekan, ei ruumiin väkevyyden, vaan ijäisyyslähteestä pulppuavan rakkauden, josta riittää kaikille hänen lapsilleen.

Niin kuin lapsi äitiänsä kohtaan, niin tunnemme me nyt isänmaatamme kohtaan, joka on meille ravinnon ja hoidon antanut. Tämä meidän äitimme on nyt tautivuoteelle laskettu, hän on vaarassa. Me, hänen tyttärensä, emmekö voisi mekin samaten kuin veljemme, puolueesta ja säädystä huolimatta, emmekö voisi kaikki yksissä mielin kerääntyä hänen luokseen auttamaan, pelastamaan ja lohduttamaan? Velvollisuuden ja rakkauden ääni vaatii meitä nyt voimakkaammin kuin koskaan ennen, me haluamme palavasti sovittaa, mitä olemme laiminlyöneet, me tahtoisimme niin hartaasti vähentää suurta velkaamme kansallemme ja isänmaalleemme.

Niin ainakin ulkonaisten mullistusten aikoina, on nytkin mitä huolestuttavampia epäkohtia paljastunut yhteiskuntaelämässä ja varsinkin kansamme syvissä riveissä. Tietämättömyyden katkerat seuraukset näyttäytyvät tällä haavaa sellaisissa muodoissa, jotka eivät tule ilmi myötäkäymisen aikoina. Me olemme velvolliset ryhtymään työhön tämän yleisen sekaannuksen poistamiseksi, ja meidän ainoa ja tärkein tehtävämme tässä on valon levittäminen kansamme kaikkiin kerroksiin. – Älkäämme unohtako, että kysymyksessä on kallein, mikä meidän on, kansallinen olemuksemme. Miten olemme onnistuvat tämän olemuksen pelastamisessa ja säilyttämisessä, se tulee suuressa määrin riippumaan siitä, käsittävätkö maamme naiset ja täyttävätkö he painavan velvollisuutensa äiteinä, kasvattajina, kansalaisina. On useammasti huomautettu, kuinka välttämätöntä on, että kansat ja etenkin pieni kansa, kuten meidän kansamme on, käyttää kaikki voimat ja valmistaa kaikille jäsenilleen tilaisuuden kehittämään kykynsä ja lahjansa. Sovittakaamme tämä totuus maamme naisiin ja nyt etupäässä kansannaisiin. Kaikki tiedämme, kuinka paljo tervettä voimaa, kuinka paljo raitista ymmärrystä ja järkevää arvostelukykyä on kätketty kansannaisen poveen, useita semmoisia avuja, joita säätynaiset hyvillä syillä voivat häneltä kadehtia.

Mutta kaikki nämä kyvyt ja hyveet tarvitsevat viljelystä. Tieto ja taito puuttuu ja näitä tulee sivistyneiden naisten jakaa vähempiosaisille sisarilleen. Semmoiseksi kuin kansa kasvatetaan, semmoinen se on. Kasvatus on naisten tehtävä. Mutta miten he kykenisivät tähän tehtäväänsä, kun ei heillä ole sivistystä? Kuinka voimme ajatellakaan, että kansannaiset voisivat tarkoituksenmukaisella tavalla hoitaa ja kasvattaa lapsensa, pitää kunnossa ja hallita kotinsa, kun kansalaisvelvollisuuden tunne on heissä hämärä, kun eivät he omista harrastusta ja intoa, jonka kohonnut sivistys antaa ihmiselle.

Jos Suomen naiset laajoista piireistä ryhtyisivät yksin voimin levittämään kansannaisteen keskeen tietoja heidän tärkeästä kutsumuksestaan, suorittaisivat he varmaankin siunausta tuottavan työn. Ei kukaan ymmärrä meitä, ei kukaan osa meitä auttaa niin hyvin kuin me itse, kunhan emme vain olisi pelkureita, vaan astuisimme rohkeasti toimeen itse meille ladun hiihtäen.

Ajatus onkin herännyt, että naiset kaikista maamme kulmista yhtyisivät laajempaan sivistyttämisen työhön kansannaisten kohottamiseksi henkisessä ja siveellisessä suhteessa. Työ on ajateltu suoritettavaksi luentojen ja lentokirjasten kautta, jotka käsittelevät kasvatusta, terveydenhoitoa ja kodinhoitoa. Isänmaanrakkauden herättäminen ja kansalaisvelvollisuuden selvittäminen olisi tärkeänä silmämääränä pidettävä. Jo ensi kesänä on työhön aijottu ryhtyä.

Mutta tämän aikeen toteuttamiseen tarvitaan varoja. Jokunen määrä eri puolueryhmiin kuuluvia naisia pääkaupungissa, jotka ovat tunteneet vastustamattoman halun tehdä jotain sisariensa hyväksi Suomen saloilla, on sen vuoksi päättänyt koettaa saada yleisemmän liiton senlaatuisen aikeen toteuttamiseksi, josta olen puhunut. Näiden naisten puolesta olen täällä kehottamassa teitä liittymään tähän yritykseen. Samassa tarkoituksessa on lähtenyt tiedustelijoita useihin muihin maamme kaupunkeihin sekä joihinkuihin maalaiskuntiin.[9]»

Fanny Hult valittiin yhdistyksen ensimmäiseksi palkatuksi sihteeriksi. Myöhemmin hän toimi pitkään järjestön puheenjohtajana.

Jo perustamiskokouksessa Cely Mechelin esitteli järjestäytymissuunnitelman, jonka pohjalta oli tarkoituksena lähettää tiedustelijoita eri puolille Suomea "innostamaan työhön sisariensa hyväksi Suomen saloilla". Ensimmäisten tiedustelijoiden kohteina olivat Forssa, Hamina, Heinola, Hartola, Hämeenlinna, Joensuu, Jyväskylä, Kokkola, Kuopio, Lappeenranta, Loviisa, Mikkeli, Naantali, Oulu, Pori, Porvoo, Pietarsaari, Rauma, Sortavala, Tampere, Tammisaari, Turku ja Viipuri. Kaikkiin edellä mainituista perustettiin oma asiamieskomitea, josta käsin työtä ryhdyttiin tekemään. Moniin kaupunkeihin perustettiin vielä alakomiteoita, joiden jäsenet jalkautuvat paikkakunnan ja alueen pienempiin kuntiin ja pitäjiin. Työtä pyrittiin edelleen alkuvaiheessa tekemään melko yksityisesti viranomaisten pelossa.[10]

Kun tiedustelijoiden perustamat komiteat olivat tehneet alueilla pohjatyötä, pääsivät ensimmäisen lähetit työhönsä kesällä 1899. Suurin osa ensimmäisistä läheteistä oli opettajia, jotka käyttivät kesälomansa neuvontatyön aloittamiseen. Monet tekivät työtä maksutta, ja vain osalle maksettiin pientä korvausta sekä matkakuluja työstään. Helsingissä sijainneen keskustoimikunnan tärkein tehtävä oli tässä vaiheessa johtaa lähettien työtä ja suunnitella heille aineistoja eli lentolehtisiä eri aiheista. Ensimmäiset kolme lehtistä käsittelivät uskontoa, isänmaanrakkautta ja kasvatusta. Lähettejä neuvottiin vierailemaan yksityiskodeissa melko pienin joukoin, jottei toiminta herättäisi huomiota. Alusta alkaen keskusjärjestö kannusti lähettejä antamaan neuvoja naisten lisäksi myös miehille ja nuorisolle, sekä vastaamaan mahdollisiin osallistujien kysymyksiin parhaan kykynsä mukaan. Tärkeää oli kasvattaa naisten itseluottamusta ottaa vastuuta kodista ja isänmaan asioista.[11]

Toiminnan nopeasti kasvaessa keskusjärjestön vapaaehtoiset toimijat päättivät palkata järjestölle ensimmäisen työntekijän hoitamaan juoksevia asioita. Järjestön ensimmäiseksi sihteeriksi valittiin Fanny Hult 50 markan kuukausipalkalla. Lisäksi Sofia Rein ja Betzey Quist lupautuivat yhdessä huolehtimaan järjestön rahastonhoitajan tehtävistä. Työ oli paisunut suureksi, kun järjestö oli kerännyt vapaaehtoisilta rahoittajilta työnsä tueksi jo 100 000 markkaa. Rahalahjoitusten lisäksi järjestö sai alkuvaiheessa paljon esineitä lahjoituksina, joita myytiin edelleen ja muutettiin rahaksi.[12]

Neuvontatyö oli päässyt jo pitkälle, kun 25. syyskuuta 1899 järjestön johto sai ilmoituksen, ettei Senaatti ollut hyväksynyt Sivistystä kodeille -yhdistyksen sääntöjä. Esteenä yhdistyksen syntymiselle pidettiin sanan "sivistys" esiintymistä yhdistyksen nimessä. Taustalla oli Venäjän hallinnon edustajien epäluottamus aatteelliseen kansansivistystyöhön. Aatteellisten järjestöjen määrä oli lisääntynyt Suomessa huomattavasti 1890-luvulla. Kenraalikuvernööri Bobrikov kiinnitti erityistä huomiota sellaisiin järjestöihin, joiden sääntöihin oli kirjattu mahdollisuus perustaa alueellisia osastoja. Niiden avulla keskushallinto pelkäsi järjestöjen välttelevän kontrollia.[13]

Keskustoimikunta päätti hakea yhdistykselle uutta nimeä ja useiden ehdotusten joukosta nimeksi valikoitui Alli Nissisen keksimä "Martat". Nimi otettiin raamatusta, koska sen uskottiin vetoavan virkamiehiin, jotka suhtautuivat suopeasti uskonnollisiin yhdistyksiin. Betanian Martan henkilökuva puuhakkuudesta sopi lisäksi hyvin yhdistyksen tarkoitukselle.[14]

Uusi hakemus yhdistyksen sääntöjen hyvksymisestä lähetettiin senaatille keisarille osoitetun kirjeen kera. Kirjeen allekirjoittajina olivat vaikutusvaltaiset Signe Häggman, Ida Godenhjelm, Elna Pipping, Karin Polviander ja Ina Rosqvist. Viimein heinäkuussa 1900 keskustoimikunnalle ilmoitettiin, että senaatti oli hyväksynyt uuden yhdistyksen säännöt 12. heinäkuuta 1900. Tämän jälkeen 23. lokakuuta keskustoimikunta kutsui koolle suuren kokouksen, jossa päätettiin uuden Martta Yhdistys - Föreningen Martha -nimisen yhdistyksen perustamisesta senaatin hyväksymillä säännöillä. Kokous pidettiin 31. lokakuuta klo 18 Helsingin Ruotsalaisen Tyttökoulun juhlasalissa, osoitteessa Bulevardinkatu 18. Osanottajia kokouksessa oli yli sata, ja heistä noin 20 oli tullut paikalle maaseudulta, jossa neuvontatyö oli aloitettu.[15] Samassa kokouksessa päätettiin siirtää Sivistystä kodeille -yhdistyksen varat tälle uudelle yhdistykselle. Yhdistyksen ensimmäiseen hallitukseen, eli keskuskomitean jäseniksi, valittiin Lucina Hagman (puheenjohtaja), Sofia Streng (varapuheenjohtaja), Fanny Hult (sihteeri), Betzey Quis (rahastonhoitaja), varsinaisiksi jäseniksi Hanna Cederholm, Maissi Erkko, Cely Mechelin, Dagmar Neovius, Alli Nissinen ja Sofia Streng, sekä varajäseniksi Sanny Ekström, Signe Häggman ja Ina Törnqvist-Tarjanne.[16] Hagman erosi melko pian puheenjohtajan tehtävästä muiden tehtäviensa vuoksi ja puheenjohtajaksi valittiin Mechelin vuoteen 1902 asti. Hänen jälkeensä puheenjohtajina toimivat Streng 1902–1903, Krogius 1904–1904 ja Hult, joka toimi tehtävässä pitkään, vuoteen 1924 asti.[17] Fanny Hultin tultua puheenjohtajaksi järjestön sihteeriksi valittiin Elin Nylander (1904–1906), Ester Engström (1906–1910) ja Elli Jansson (1910–1914).

Järjestön toimisto toimi ensin Cely Mechelinin kodissa Fabianinkatu 16:ssa, mutta muutti lopulta tulevan Marttatalon tontille 1. syyskuuta 1901 osoitteeseen Uudenmaankatu 24. Tässä osoitteessa pihalla olleessa puurakennuksessa oli toiminut vuodesta 1899 alkaen perustajajäsen Alli Nissisen valmistava koulu. Alkuun yhdistyksen toimisto oli avoinna yleisölle talvikautena yhden tunnin joka päivä, kesällä kaksi kertaa viikossa. Toimiston tehtävät laajenivat kaiken aikaa. Vuonna 1902 sieltä lähetettiin 300 ja vuonna 1906 jo 400 kirjettä.[18]

Myöhemmin vuonna 1926 Alli Nissinen lahjoitti Marttaliitolle testamentissaan Uudenmaankatu 24:n tontin koulurakennuksineen. Testamentin ehtona oli, että koulussa pitkään opettanut opettaja sai jatkaa Alli Nissisen aloittamaa työtä eläkeikäänsä saakka. Kun koulusta vastannut opettaja jäi eläkkeelle, tehtiin kesällä 1956 päätös uuden kiinteistön rakentamisesta tontille. Rakennuksen suunnittelijaksi valittiin arkkitehtitoimisto Anttila & Klami. Vanhat rakennukset, Alli Nissisen koulun rakennus sekä kadun puolella sijainnut Kalle Anttilan puinen vuodevaatevarasto purettiin, ja Marttatalo valmistui tammikuussa 1958. Talo oli Marttojen käytössä 1958–2008. 6. kerroksisen talon kadun puolella toimi Marttaliiton toimisto, pihasiivessä toimi 29 huoneen Marttahotelli ja ylimmässä kerroksessa sijaitsi ravintola. Talon kellarikerrokseen tehtiin saunaosasto, oma pesula sekä varasto- ja arkistotiloja. Uudenmaan Marttapiiri ja Helsingin Marttayhdistys neuvonta-asemineen muuttivat taloon vuonna 1986.[19]

Aikaa myöten Uudenmaankadun Marttatalo pääsi rapistumaan. Taloa uudistettiin vuonna 2004, mutta lopulta vuonna 2007 järjestö päätti myydä rakennuksen Foyer Oy:lle. Samassa kiinteistökaupassa Marttaliitto sai hotellia isomman ja vanhemman, vuonna 1900 rakennetun kivitalon, osoitteesta Lapinlahdenkatu 3. Liitto aloittaa työnsä siellä elokuussa. Marttaliitto ja Uudenmaanpiiri muuttivat rakennuksesta pois elokuussa 2008 ja juuri 50 vuotta täyttäneen Marttahotellin viimeinen aukiolopäivä oli 29. kesäkuuta 2008.[20][21] Uutta Lapinlahdenkadun kiinteistöä peruskorjattiin vuoden 2009 ajan ja kesällä 2009 avattiin Ravintola Martta ja vähän myöhemmin uusi kahvila, Deli&Café Martta. Samaan aikaan järjestö osti ja kunnosti lukuisia uusia kiinteistöjä marttapiirien toimistoiksi ja opetuskeittiöiksi eri puolilla maata. Ravintola Martan ja kahvilan toiminta päättyi vuonna 2013.[22]

Martta-Yhdistyksen perustaminen vuonna 1899 liittyi vahvasti ajan kansansivistyspyrkimykseen ja yhteiskunnan yleiseen aktivoitumiseen, jossa työväenliike, naisliike ja raittiusliike pyrkivät muuttamaan Suomessa vallinneita yhteiskunnallisia olosuhteita. Erityisesti fennomaaninen osa Suomen yläluokasta halusi sivistää kansaa ja ohjata sitä valistuksella tiettyyn suuntaan. Myös Martta-Yhdistyksen alkuperäiset perustajajäsenet olivat yläluokkaa, suurin osa helsinkiläisiä sivistyneistönaisia. Heistä mm. Lucina Hagman, Sofia Streng, Dagmar Neovius ja Alli Nissinen olivat aktiivisesti mukana politiikassa.[23] Yhdistyksen johtohenkilöt edustivat suomalaisuusliikkeen perustuslaillista linjaa, ja he jakaantuivat poliittisesti Nuorsuomalaisen Puolueen ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen kannattajiin.[24] Yhdistyksen kohderyhmäksi määriteltiin kuitenkin heti alusta alkaen myös maalaisemännät ja työläisnaiset, ja järjestöstä haluttiin kasvattaa mahdollisimman laaja yhteiskunnallinen toimija.[25]

Läheisimmät välit Martta-Yhdistyksellä oli alkuaikoina Naisasialiitto Unionin kanssa. 22 perustajajäsenestä peräti 16 oli myös unionilaisia. Esimerkiksi vielä vuonna 1925 Martta-Yhdistyksen jäsenistä 75 % kuului jäsenenä myös johonkin naisasiajärjestöön, suurin osa Unioniin. Myös perustajajäsenten sosiaalinen asema oli hyvin yhdenmukainen, ja iso osa heistä työskenteli opettajana.[26] Martta-Yhdistys tuki äänioikeustaistelussa Unionin linjaa, jossa naisille haettiin äänioikeutta omaisuuteen sidottuna eikä yleisenä ja yhtäläisenä oikeutena. Päätös herätti epäluuloa porvarillisia naisjärjestöjä kohtaan pitkäksi aikaa työläisnaisissa ja Työläisnaisten liitossa. Myöhemmin Lucina Hagman ja muutamat muut unionilaiset kuitenkin hyväksyivät yleisen äänioikeuden, toisin kuin esimerkiksi Aleksandra Gripenberg, joka piti naisia kypsymättöminä valtiolliseen toimintaan.[27] Äänioikeustaistelun sekä vuosien 1905 ja 1906 levottomuuksien ja suurlakon myötä Marttojen piti ensimmäistä kertaa valita poliittinen linja. Järjestö koki tehtäväkseen ristiriitojen poistamisen ja kaikkien kansanluokkien hyväksi toimimisen. Tästä huolimatta Marttojen omissa riveissä esiintyi hajaannusta, kun osa työläisnaisista vetäytyi pois Martta-Yhdistyksestä pitäen sitä liian porvarillisena järjestönä.[28]

Vuoden 1907 vuosi- ja edustajakokouksessa keskusteltiin järjestön aatteellisesta ja poliittisesta linjasta. Sigrid Heinricius piti kokouksessa esitelmän, jossa todettiin puoluekiihkon aiheuttavan suurimman uhan kansansivistystyölle. Hän määritteli Martta-aatteen kulmakiviksi rakkauden ihmisiin, sivistykseen, tietoon ja isänmaanrakkauteen. Kokous sitoutui Heinriciuksen sanoihin ja pyrki näin vaimentamaan luokkaristiriitoja. Suomalaisen yhteiskunnan politisoituessa voimakkaasti 1900-luvun alussa, Marttojen pyrkimykset eri kansanluokkien naisten yhdistämisestä tuntuivat utopistisilta. Lisäksi Martta-Yhdistyksen säätyläishenkinen ohjelma heikensi väitetyn puolueettomuuden uskottavuutta merkittävästi. Sivistyneistön holhoava asenne työväenliikettä kohtaan muuttui eduskuntauudistuksen, vuoden 1907-1917 eduskuntavaalien ja vasemmiston valtaan nousun myötä enemmän tai vähemmän peitellyn pelokkaaksi ja epäluuloiseksi. Asenne näkyi esimerkiksi Emäntälehdessä, jossa perheenemännille annettiin ohjeita palvelusväen koulimiseen alentavasti.[29]

Vuonna 1907 järjestö teki periaatepäätöksen, jossa todettiin ettei järjestö ole hyväntekeväisyysjärjestö. Hyväntekeväisyys leimattiin Martoissa arveluttavaksi, sillä sen pelättiin asettavan kansan vain parempiosaisten armeliaisuuden varaan eikä kannustavan yritteliäisyyteen. Tällöin Martoista tuli varsinaisesti neuvontajärjestö. Samassa kokouksessa päätettiin alkaa keräämään vuosittaista jäsenmaksua ja värväämään järjestölle aktiivisesti uusia jäseniä.[30]