Marokkolaiskortteli

Marokkolaiskortteli eli Mughrabi-kortteli (arab. حارَة المَغارِبة‎ Hārat al-Maghāriba, hepr. ‏שכונת המוגרבים‎, Sh'khunat HaMughrabim) oli vuoteen 1967 saakka pääasiassa muslimien asuttama noin 10 000 neliömetrin laajuinen[1] alue Jerusalemin vanhankaupungin kaakkoiskulmassa. Se rajoittui idässä Temppelivuoren Länsimuuriin etelässä vanhankaupungin muuriin ja Lantaporttiin, lännessä juutalaiskorteliin ja pohjoisessa muslimikorteliin, jonka eteläisenä jatkeena sitä voitiin pitää. Sen perusti Saladin 1100-luvun lopulla.[2]

Mughrabi-kortteli vuosien 1898 ja 1946 välillä.

Israelin sotajoukot hävittivät koko korttelin kuuden päivän sodan aikana 10. kesäkuuta 1967[3] leventääkseen Länsimuurille johtanutta kulkutietä ja muodostaakseen sen eteen laajan aukion paikalle kokoontuvia rukoilevia juutalaisia varten. Tällöin sen asukkaat joutuivat lyhyellä varoitusajalla muuttamaan pois.[4]

Historia

Ayyubidien ja mamelukkien aikana

1400-luvun historioitsija Mujir al-Dinin mukaan korttelin perusti vuonna 1193 Saladinin poika Al-Afdal ibn Salah ad-Din Pohjois-Afrikasta Jerusalemiin muuttaneiden asuinalueeksi, jota ylläpiti hyväntekeväisyyssätiö, waqf. Hän perusti sinne myös koulun nimeltä Afdaliyyah.[2] Myöhemmin hurskaat pohjois­afrikkalaiset lahjoittajat laajensivat alueita perustavalla uusia waqfeja. Niinpä vuonna 1303 perustettiin Umar ibn Abdullah ibn Abdun-Nabi al-Masmudi al-Mujarradin lahjoitusvaroin uskonnollinen koulu al-Masmudia zaouia siellä asuvia pohjoisafrikkalaisia varten, ja vuonna 1320 Shuyab ibn Muhammad ibn Shuayb, Sufi-mestari Abu Madyanin pojanpoika, perusti sinne toisen zaouian, jota rahoitettiin hänen Ain Karimissa sijainneiden maidensa tuotoilla. Vuonna 1352 Marokon marinidisukuinen sulttaani Abu Inan Faris perusti pienemmän rahaston, waqf-a Qur'an, jonka hän luovutti al-Aqsan moskeijalle ja lähetti sinne edustajia varmistamaan, että päätös luettiin säännöllisesti.[2][5]

Osmanien valtakausi 1517–1917
Juutalais- ja marokkolaiskorttelit 1900-luvun alussa
Mughrab-korttelin asuintaloja Valitusmuurin vierellä 1898–1914

Jerusalemissa vuonna 1806 käyneen ranskalaisen Chateaubriandin mukaan osa korttelin asukkaista oli Espanjasta 1400-luvun lopulla karkotettujen maurien jälkeläisiä. He olivat päässeet hyviin väleihin alueen entisten asukkaiden kanssa, ja heitä varten oli rakennettu moskeija.[6] Korttelin asukkaat ylläpitivät omaa kulttuuriaan ruoan, vaatetuksen ja perinteiden osalta, kunnes he 1800-luvulla assimiloituivat Vanhankaupungin muuhun väestöön.[7] Näin ollen se oli al-Aqsan moskeijaan saapuneille pohjoisafrikkalaisille pyhiinvaeltajille luonnollinen majoituspaikka.[7]

Veroluettelojen mukaan korttelissa asui 13 perhettä vuosina 1525–1526, 69 perhettä, yksi yksinäinen mies ja yksi imaami vuosina 1538–1539 ja lopulta 126 perhettä ja 7 yksinäistä miestä vuosia 1596–1597.[8]

Vuosien kuluessa kortteliin perustettiin muutamia kouluja ja moskeijoita, ja Al-Aqsan moskeijassa uskonnollisia tehtäviä suorittaneet papit asuivat siellä.[7]

Korttelin rakennukset ulottuivat neljän metrin päähän Valitusmuurista eli Läsimuurista, joka on Toisen temppelin jäänne ja juutalaisten tärkein pyhiinvaelluspaikka. Muurille pääsi vain kapean kujan kautta Kuningas Daavidin kadulta, mikä toisinaan johti riitoihin lisää tilaa kaivanneiden juutalaisten pyhiinvaeltajien ja paikallisten asukkaiden välillä, jotka valittivat melua.[9] Pohjoisafrikkalaiset, jotka pitivät juutalaisia uskottomina, häiritsivät heitä ja vaativat maksua siitä, että nämä saivat rukoilla tulematta häirityiksi.[10]

Matkakertomuksessaan vuodelta 1845 T. Tobler mainitsi, että pohjoisafrikkalaisessa korttelissa oli moskeija.[11]

Juutalaiset yrittivät 1800-luvun loppupuolelta lähtien useita kertoja ostaa Marokkolaiskorttelin saadakseen Länsimuurin eteen lisää tilaa ja siirtääkseen sen asukkaat muualle. Ensimmäisen tällaisen tarjouksen teki Moses Montefiore vuonna 1866.[12] Vuonna 1887 paroni Rothschild laati suunnitelman korttelin ostamiseksi ja uudelleenrakentamiseksi "juutalaiskansan ansioksi ja kunniaksi"[13] ja asuttaakseen sen asukkaat väljempiin tiloihin muualla.[14] Osmanien alainen Jerusalemin kuvernööri Rauf Pasha ja Jerusalemin mufti Mohammed Tahir Husseini hyväksyivätkin tarjouksen. Kun korkeimmat maalliset ja islamilaiset uskonnolliset viranomaiset olivat myöntäneet luvan, suunnitelma kuitenkin viivästyi, koska viranomaiset kielsivät rakentamasta sinne mitään ja sallivat vain istuttaa sinne puita alueen kaunistamiseksi. He eivät myöskään sallineet alueen tulevan kokonaan juutalaisten valvontaan, koska he olisivat voineet kieltää käyttämästä paikkaa muihin tarkoituksiin, jotka saattoivat häiritä rukoilijoita, kuten muulien ajoon alueen kautta.[13] Toisten tietojen mukaan suunnitelma kaatui, koska pelättiin arabien suhtautuvan siihen vihamielisesti.[15]

Kahden ensimmäisen kuukauden aikana sen jälkeen kun Osmanien valtakunta meni mukaan sotaan, Jerusalemin turkkilainen kuvernööri Zakey Bey tarjosi marokkolaiskorttelia ja sen 25 taloa myytäväksi juutalaisille, jotta nämä voisivat laajentaa rukouksiinsa käytettävissä olevaa aluetta. Hän pyysi siitä 20 000 puntaa, jotka olisi käytetty osittain paikalla asuneiden muslimien uudelleenasuttamiseen, osittain yleisen puutarhan perustamiseen muurin eteen.[16]

Brittiläisen mandaattivallan aika

Vuonna 1919 sionistijohtaja Chaim Weizmann lähetti Britannian Foreign and Commonwealth Officelle kirjeen, jossa hän ehdotti korttelia tyhjennettäväksi ja muuria saatettavaksi juutalaisten omistukseen. Britit kuitenkin säilyttivät status quon. Muuri ja Marokkolaiskortteli pysyivät Waqfin omistuksessa, ja juutalaisilla pysyi heillä vanhastaan ollut oikeus vierailla siellä. Palestiinan vuoden 1929 mellakoiden jälkeen Iso-Britannia asetti Kansainliiton suostumuksella komission selvittämään asiaa. Komissiokin vahvisti status quon, mutta asetti joitakin rajoituksia: juutalaiset esimerkiksi eivät saaneet pitää siellä Jom kippurin rukouksia, joihin kuului šofarin soitto, eivätkä muslimit saaneet suorittaa muurin läheisyydessä Zikr-seremoniaa, johon kuului musiikin soitto, tai häiritä rukoilevia juutalaisia.

Jordanian valtakausi

Kun Jordania vuonna 1948 Israelin itsenäisyyssodan yhteydessä miehitti Jerusalemin Vanhankaupungin, Juutalaiskorttelista karkotettiin 1500 juutalaista asukasta.[1] Sekä marokkolais- että juutalaiskortteli tuhoutuivat suurelta osin taisteluissa.[17]

Israelin valtakausi ja korttelin purkaminen
Aukion raivaustyöt Länsimuurin edustalla heinäkuussa 1967

Lauantai-iltana 10. kesäkuuta 1967, kuuden päivän sodan viimeisenä päivänä kolme päivää sen jälkeen kun Israelin armeija oli vallannut Jerusalemin vanhankaupungin, Marokkolaiskorttelin kaikki 650 asukasta saivat määräyksen tyhjentää kotinsa lyhyessä ajassa. Sotilaiden vartioimat rakennustyöläiset purkivat ensin julkisen käymälän ja sen jälkeen jäljellä olevat rakennukset[18], 135 asuintaloa ja uskonnollinen koulu Bou Medyan zaouia. Osa asukkaista kieltäytyi poistumasta, kunnes heidän kotitalonsa sortui. Raunioista löydettiin muuan ikääntynyt nainen, joka pian sen jälkeen kuoli.[19]

Samalla purettiin myös Sheikki Eidin moskeija, yksi harvoista Saladinin ajoilta säilyneistä moskeijoista.[20]

Purkamisen hyväksyi Jerusalemin pormestari Teddy Kollek, joka kertoi siitä omaelämäkerrassaan vuodelta 1978.[21][22] Kirjeessään Yhdistyneille kansakunnille Israelin hallitus selitti, että rakennukset purettiin sen jälkeen, kun Jordanian hallitus oli päästänyt alueen muuttumaan slummiksi.[23] Purkutyöt suoritettiin nopeasti, sillä alueelle odotettiin tavattoman suurta joukkoa juutalaisia rukoilijoista, jotka pääsivät Länsimuurille ensimmäisen kerran 19 vuoteen.[1][22] Everstiluutnantti Yaakov Salman, purkamisesta vastannut varasotilaskuvernööri oli tietoinen siitä, että tekoa saatettaisiin Geneven sopimuksen perusteella pitää laittomana, mutta hän toimitti YK:lle Itä-Jerusalemin kunnallisilta viranomaisilta saamiaan asiakirjoja, jotka todistivat korttelin huonot terveydelliset olot ja että myös Jordania oli suunnitellut alueen tyhjentämistä.[18]

18. huhtikuuta 1968 Israelin hallitus pakkolunasti alueen yleiseen käyttöön ja maksoi 200 Jordanian dinaaria jokaiselle sieltä muualle siirtämälleen perheelle. [1][21] Muutamat entiset asukkaat kirjoittivat Kollekille kiittääkseen häntä avusta heidän asuttamisessaan parempiin asunto-oloihin.[24]

Vuonna 1967 muurin läheisyyteen jäi jäljelle vielä muutamia rakennuksia kuten Madrasa Fakhriya sekä talo, jossa 1500-luvulta saakka oli asunut Abu al-Sa'udin suvun jäseniä, mutta nekin purettiin vuonna 1969.[25][26]

Muurin edessä ollut rukouspaikka, joka ennen oli ollut 28 metrin pituinen, pidennettiin yli kaksinkertaiseksi, 60 metrin pituiseksi, ja sen sijaan että muurin edessä ennen oli vain neljän metrin levyinen kuja, sinne muodostettiin 20 000 neliömetrin laajuinen Länsimuurin aukio, joka nykyisin toimii ulkoilmasynagogana.[21]

Vuoden 1967 jälkeen monet korttelin entiset asukkaat ovat muuttaneet kuningas Hassan II:n avustuksella Marokkoon. Muut perheet on asutettu Shu'fatin pakolaisleirille sekä muihin Jerusalemin kaupunginosiin.[1]

Lähteet
  1. T. Abowd: The Moroccoan Quarter: A History of the Present. Jerusalem Quarterly File, 2000, nro 7, s. 6–16. Institute of Jerusalem Studies. Artikkelin verkkoversio.
  2. Francis Edwards Peters: Jerusalem, s. 357–359, 394–396. Princeton, New Jersey: Princeton University Press, 1984.
  3. Middle East Report 182 – Jerusalem: Then and Now merip.org. Viitattu 21.5.2016.
  4. Simon Sebag Montefiore: ”Jerusalemin aamu: uusin kehitys”, Jerusalem: Kaupungin elämäkerta, s. 602–603. Suomentanut Otto Lappalainen. WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-35365-3.
  5. Abdul Latif Tibawi: The Islamic Pious Foundations in Jerusalem, s. 10–15. Lontoo: The Islamic Cultural Centre, 1978.
  6. François-René Chateaubriand: Travels in Greece, Palestine, Egypt, and Barbary During the Years 1806 and 1807, 2. osa, s. 89. Englanniksi kääntänyt Frederic Shorberl. {{{Julkaisija}}}, 1812. Teoksen verkkoversio.
  7. Noura al-Tijani: The Moroccoan Community in Palestine. This Week In Palestine, elokuu 2007, nro 112. Artikkelin verkkoversio.
  8. Amnon Cohen, Bernard Lewis: Population and Revenue in the Towns of Palestine in the Sixteenth Century, s. 81–91. Princeton University Press, 1978.
  9. Report from the International Commission for the Wailing Wall (Sisältyy YK:n dokumenttiin A/7057 – S/8427) joulukuu 1930. UNISPAL. Arkistoitu 28.12.2007. Viitattu 21.5.2016.
  10. Yehoshua Ben-Arieh, Yad Yitzhak Ben Zvi: Jerusalem in the Nineteenth Century: The Old City, s. 157. St. Martin's Press, 1984.
  11. Yehoshua Ben-Arieh, Yad Yitzhak Ben Zvi: Jerusalem in the Nineteenth Century: The Old City, s. 162–163. St. Martin's Press, 1984.
  12. Simon Sebag Montefiore: ”Mark Twain ja "köyhälistön kylä"”, Jerusalem: Kaupungin elämäkerta, s. 441. Suomentanut Otto Lappalainen. WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-35365-3.
  13. Dovid Rossoff: ”Beyond the Walls: 1870–1900”, Where Heaven Touches Earth, s. 331. Guardian Press, 1998. ISBN 0-87306-879-3.
  14. Martin Gilbert: The Routledge Historical Atlas of Jerusalem: Fourth Edition, s. 27. Routledge, 2008. ISBN 978-0-415-43343-3. Teoksen verkkoversio.
  15. Israel Stockman-Shomron: ”Jerusalem in Islam: Faith and Politics”, Israel, the Middle East and the Great Powers, s. 43. Transaction Publishers, 1984. ISBN 965-287-000-5.
  16. Martin Gilbert: ”War, 1914–1917”, Jerusalem in the Twentieth Century, s. 42. Lontoo: Chatto & Windus, 1996. ISBN 0-7011-3070-9.
  17. Nadav Shragai: Israel cements ownership of Jewish Quarter in Jerusalem's Old City. Haaretz, 11.3.2008. Artikkelin verkkoversio.
  18. Gershom Gorenberg: Occupied territories: the untold stories of Israel's settlements, s. 43–44. I. B. Tauris & Co Ltd, 1976–1977. ISBN 978-1-84511-430-5. Teoksen verkkoversio.
  19. Tom Segev: 1967, s. 400–401. Metropolitan Books, 2007.
  20. Nit Hasson: Rare photograph reveals ancient Jerusalem mosque destroyed in 1967. Haaretz, 15.6.2012. Artikkelin verkkoversio.
  21. Simone Ricca: Heritage, Nationalism and the Shifting Symbolism of the Wailing Wall. Jerusalem Quarterly, kesä 2005, nro 24. Institute of Jerusalem Studies. Artikkelin verkkoversio.
  22. Joost R. Hiltermann: Teddy Kollek and the Native Question. Middle East Report, touko-kesäkuu 1993. Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  23. Israelin vakinaisen edustajan kirje Yhdistyneille kansakunnille 6.3.1968 unispal.un.org. Arkistoitu 1.3.2010. Viitattu 21.5.2016.
  24. Yonah Alexander, Nicholas N. Kittrie: Crescent and star: Arab & Israeli perspectives on the Middle East conflict, s. 275. AMS Press, 1973. ISBN 978-0-404-10522-8. Teoksen verkkoversio.
  25. Simone Ricca: Reinventing Jerusalem:Israel's Reconstruction of the Jewish Quarter after 1967, s. 67–113. I.B. Tauris, 2007. Teoksen verkkoversio.
  26. Gideon Avni, Katharina Galor: ”Mamluk and Ottoman Jerusalem”, Unearthing Jerusalem : 150 Years of Archaeological Research in the Holy City, s. 475–490. Robert Schick.

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.