Marlene Dietrich

Marlene Dietrich

Gary Cooper ja Marlene Dietrich elokuvan Marokko trailerissa (1930)

Dietrich aloitti uransa kabareelaulajana Berliinissä 1920-luvulla. Hän ehti näytellä monissa elokuvissa ennen läpimurtoaan Josef von Sternbergin ohjaamassa Sinisessä enkelissä (1930)[4]. Legendan mukaan Hollywoodiin emigroitunut von Sternberg, joka vieraili Saksassa ohjatakseen Sinisen enkelin, poimi Dietrichin naispääosaan nähtyään tämän kabareenäyttämöllä. Tosiasiassa Dietrich kuitenkin pyrki rooliin muiden näyttelijöiden joukossa, ja Sternberg joutui tekemään paljon töitä vakuuttaakseen tuotantoyhtiön ja miespääosanäyttelijän, Emil Janningsin, siitä, että Dietrich oli paras ehdokas Lola Lolan rooliin. Elokuvasta tehtiin versio sekä saksaksi että englanniksi ja se nosti Dietrichin suureksi tähdeksi liki yhdessä yössä.

Josef von Sternbergin palatessa Yhdysvaltoihin Dietrich seurasi hieman myöhemmin hänen mukanaan. Kaksikko teki 1930-luvun alkupuoliskolla useita menestyselokuvia, joista tunnetuin on Marokko (1930). Kuuluisa kohtaus, jossa Dietrich laulaa valkoisessa frakissa, suutelee yleisössä olevaa naista ja heittää sitten ruusun Gary Cooperille, on peräisin juuri tästä elokuvasta. Dietrich sai elokuvasta uransa ainoan Oscar-ehdokkuuden. [5]

Adolf Hitler olisi halunnut tehdä Dietrichistä Saksan loistavan tähden, mutta kansallissosialistien kiihkeänä vastustajana tämä kieltäytyi kunniasta ja otti vuonna 1937 Yhdysvaltain kansalaisuuden. Toisen maailmansodan sytyttyä Dietrich lähti viihdytysjoukkoihin liittoutuneiden puolelle. Hän matkasi liittoutuneiden kanssa Saksaan asti ja levytti sodan aikana ehkä tunnetuimman laulunsa "Lili Marleen", josta tuli hitti kummallakin puolella rintamaa. Vuonna 1947 Dietrichille myönnettiin sota-ajan ansioistaan Yhdysvaltain ”Medal of Freedom”. [6][7]

Sodan jälkeen Dietrich harvensi esiintymistään elokuvissa ja keskittyi laulu-uraansa. Hän konsertoi muun muassa Las Vegasissa, Moskovassa ja Israelissa. Saksassa tähteä vastassa oli mielenosoittajia, jotka eivät olleet antaneet anteeksi hänen osallistumistaan liittoutuneiden ponnisteluihin. Kylmän vastaanoton vuoksi Dietrich ei enää palannut Saksaan.[8]

Nürnbergin tuomio (1961) ja pieni cameorooli elokuvassa Poreilua Pariisissa (1964) olivat Dietrichin viimeiset kuuluisat elokuvatyöt. 1970-luvun puolivälissä tähti loukkasi lavalla jalkansa ollessaan esiintymässä Australiassa ja vetäytyi julkisuudesta. Hänen viimeiseksi elokuvakseen jäi Pariisissa vuonna 1978 kuvattu Suuri gigolo, jossa Dietrich esiintyi David Bowien kanssa. Vuonna 1984 Dietrich antoi syvällisen henkilöhaastattelun ystävälleen Maximilian Schellille, joka julkaisi haastattelunauhat dokumenttielokuvassaan Marlene. Elokuva oli Oscar-ehdokkaana, vaikka Dietrich ei ollut sallinut itseään enää kuvattavan sitä varten.[9] [10]

Marlene Dietrich viihdyttää yhdysvaltalaisia rintamasotilaita vuonna 1944.

Marlene Dietrich meni naimisiin Rudolf Sieberin kanssa vuonna 1924, ja liitto kesti Sieberin kuolemaan vuonna 1976 asti. Heille syntyi yksi lapsi, Maria vuonna 1924 (myöh. Maria Riva). Avioliitto perustui ystävyydelle, ja 1930-luvun jälkeen Sieber ja Dietrich eivät juuri asuneet samalla mantereella. Dietrichillä oli lukuisia kuuluisia mies- ja naisrakastajia.[11]

Vaikka Dietrich pysytteli loppuelämänsä ajan pariisilaiseen huoneistoonsa erakoituneena ja vietti 12 viimeistä vuottaan vuoteenomana, hän piti ahkerasti yhteyttä läheisiinsä puhelimella ja kirjeitse. Hän kirjoitti omaelämäkerran nimeltä Berliinitär. [12]

Dietrich kuoli munuaisvaivoihin 90-vuotiaana Pariisissa. Hänet on haudattu Berliiniin Friedenauhun Stubenrauchstrassen hautausmaalle.[13] Berliinin kaupunki osti näyttelijän jäämistöt, joista perustettiin Berliinin Filmimuseon yhteyteen ”Marlene Dietrich Collection Berlin”. Filmimuseossa on myös jatkuva näyttely, jossa esitellään Dietrichin elämää, hänen tavaroitaan ja vaatteitaan. Berliini on nimennyt Berliinin elokuvajuhlien keskeisen tapahtumapaikan, Potsdamer Platzin lähettyvillä olevan aukion Marlene-Dietrich-Platziksi. [14]

Dietrichin elämästä kertoo yksityiskohtaisesti ja kaunistelematta Maria Rivan vuonna 1992 kirjoittama kirja Marlene Dietrich. By Her Daughter. [15]

• Overseas (1951)
• Die neue Marlene (1965)
• Marlene singt Berlin, Berlin (1965)

• Miettinen, Sauli: Marlene Dietrich: Nainen ja tähti. Helsingissä: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-24869-9.
• Wieland, Karin: Dietrich & Riefenstahl: Der Traum von der neuen Frau. München: Carl Hanser Verlag, 2011. ISBN 978-3-446-23770-4.

• Virallinen sivusto
• Classic Movies (1939–1969): Marlene Dietrich (Arkistoitu – Internet Archive)
• Marlene Dietrich nndb:ssä
• Marlene Dietrich ibdb:ssä