Markian Popov

Suuri isänmaallinen sota alkoi 22. heinäkuuta 1941, kun Adolf Hitlerin johtama Saksa avasi itärintaman hyökkäämällä Neuvostoliittoon. Leningradista 250 kilometrin päässä oleva Pihkova joutui saksalaisten haltuun jo 9. elokuuta. Popov kiiruhti rakentamaan Laukaanjoen varrelle uuden puolustuslinjan, jonka linnoitustyöhön Leningradin poliittinen komentaja Andrei Ždanov lähetti 30 000 siviilityöntekijää. Ždanov myös vetosi alueen asukkaisiin, jotta nämä liittyisivät puolustusjoukkoihin. Ilmoittautuneesta 100 000 vapaaehtoisen joukosta pystyttiin muodostamaan kahdeksan uutta kansalliskaartin divisioonaa. Laukaanjoen linjan ja kansalliskaartin avulla Popov pystyi pysäyttämään Saksan Pohjoisen armeijaryhmän etenemisen kuukauden ajaksi. Kun saksalaiset viimein mursivat linjan, Popov ja Ždanov olivat ehtineet rakennuttaa useita tiheitä puolustuslinjoja Leningradin ympärille sekä järjestää myös Laatokan kautta tapahtuvan huollon, kun kaupunki joutui saarretuksi.[7] Syyskuussa Kliment Vorošilov nimitettiin Popovin tilalle Leningradin sotilaspiirin komentajaksi. Popov siirrettiin pohjoisen rintaman ja Leningradin rintaman komentajaksi sekä Leningradin sotilaspiirin esikuntapäälliköksi.[7]

Operaatio Uranus, puna-armeija etenee.

Marraskuussa 1941 Popov nimettiin ensin 61. armeijan ja sitten 40. armeijan komentajaksi. Lokakuussa 1942 hänet siirrettiin Stalingradin rintaman apulaiskomentajaksi. Vuoden 1942 aikana hän toimi myös 10. reservin armeijan ja 5. rynnäkköarmeijan komentajana. 5. panssariarmeijan komentajana hän toimi vuodenvaihteen yli.[3] Nikita Hruštšov toimi Stalingradin taistelun aikana alueen johtavana poliittisena upseerina. Muistelmissaan hän kertoi:

»Minulla on hyviä muistoja Popovista. Työskentelin hänen kanssaan yhdessä paljon silloin, kun oli tehty päätös saartaa Pauluksen joukot. Keskitimme joukkomme ja vierailimme niiden luona aina Popovin kanssa - kaikki nämä valmistelut tehtiin yhdessä hänen kanssaan. Jerjomenko kärsi vanhasta sotavammastaan ja hänen jalkansa oireili. Hänen oli vaikea kävellä tai ratsastaa... Popov toisaalta oli terve ja vielä nuori. Kuten sanotaan, hänellä oli kaikki kortit pakassaan. Ja hän oli mies, joka tunsi sotatieteen hyvin.»

Hruštšov tosin epäili, että Popov joi liian kovan humalan juhliessaan syntymäpäiväänsä operaatio Uranuksena tunnetun puna-armeijan vastahyökkäyksen kynnyksellä 15. marraskuuta, sillä Hruštšovin mukaan Popovin osuus hyökkäyksessä olisi saattanut sujua paremmin, mikäli hän olisi vain keskittynyt tehtävänsä valmisteluun.[8]

Hyökkäys oli kuitenkin menestys, ja Pauluksen 6. armeija jäi saartoon. Semjon Timošenkon Stalingradin jälkeisen hyökkäysoperaatio Tähden kärkenä toimineet Popovin neljä panssariarmeijakuntaa valtasivat Harkovan 2. helmikuuta. Lisäksi ne puhkaisivat saksalaisten linjat, ylittävät Donetsin ja painostivat saksalaisten selustaa.[9] Erich von Manstein käynnisti kuitenkin voimakkaan vastahyökkäyksen, ja Harkovan taistelun jälkeen saksalaiset onnistuivat ajamaan puna-armeijan kaupungista ja tuhoamaan osan Popovin taisteluosastosta.[10] Vastahyökkäys onnistui von Mackensenin 1. panssariarmeijan ja von Richthofenin 4. ilma-armeijan yhteisoperaationa. Popov menetti tässä taistelussa kolme jalkaväkidivisioonaa ja yhden panssariarmeijakunnistaan, yhteensä 615 panssarivaunua.[11] Tämän jälkeen Popov siirtyi puna-armeijan ylimmän johdon alaisen reservinyhtymän komentajaksi Kurskin alueelle. Yhtymä nimettiin aluksi reservirintamaksi ja uudelleen Aron sotilaspiiriksi.[1] Sotilaspiiri nimettiin Arorintamaksi Kurskin taistelun alettua 9. heinäkuuta, jolloin sen komentajaksi tuli Ivan Konev. [12]

Operaatio Kutuzov.

Voitto Harkovassa mahdollisti Kurskissa 4. heinäkuuta 1943 alkaneen Saksan hyökkäyksen, jota johti sotamarsalkka Günther von Kluge. Popov oli nimitetty Brjanskin rintaman komentajaksi 6. kesäkuuta, ja hän odotti reservissä Saksan suurhyökkäyksen tyrehtymistä Konstantin Rokossovskin ja Nikolai Vatutinin puolustuslinjoihin. Ankarissa puolustustaistelussa puna-armeijan panssarintorjuntatykistö tuhosi 40 prosenttia Saksan panssareista, mukaan lukien hyökkäykseen osallistuneet uudet Tiger-tankit. Viimein 12. heinäkuuta Popov liitti reservinsä mukaan taisteluun ja käynnisti vastahyökkäyksen Kurskin pohjoispuolelta kohti Orjolia. Isku saksalaisia vastaan onnistui, ja hyökkäys laajeni kattamaan noin tuhannen kilometrin levyisen kaistan rintamasta. Alueen puolustaminen kävi saksalaisille mahdottomaksi, ja Popov valtasi Orjolin 5. elokuuta. Popov jatkoi kohti Brjanskia, jonka hänen joukkonsa saavuttivat 20. syyskuuta ja josta he jatkoivat edelleen painostamaan Saksan Valko-Venäjällä olevaa rintamaa.[13]

Yhdysvaltalainen aikakauslehti Time kuvaili Popovia syyskuussa 1943 seuraavasti:

»Karatševin valtaaja. Puna-armeijan johto pitää tätä koulupojan kasvot omaavaa pitkää, laihaa ja pitkäkaulaista miestä yhtenä sen uskaliaimmista nuorista kenraaleista ja onkin ylentänyt hänet jo kahdesti sitten huhtikuun. Tämä panssarispesialisti ansaitsi kannuksensa jo 1939 taistellessaan japanilaisia vastaan. Noin kaksi vuotta myöhemmin hänen rivistönsä tuhosivat Italian armeijan Donin mutkassa ja jatkoivat hyökkäystään syöksyen Ukrainaan, kunnes ne juuttuivat mutaan polttoaineen loppuessa. Punainen johto antoi tämän anteeksi. Kun koitti kesähyökkäyksen aika, Popov sai komennuksen ratkaisevalle Brjanskin rintamalle.[14]»

Baltian rintaman, josta tehtiin myöhemmin 2. Baltian rintama, komentajana Popov toimi lokakuusta 1943 huhtikuuhun 1944. Popov johti 2. rintamaa Riian offensiivissa, mutta hänen etenemisensä oli hidasta, sillä Ferdinand Schörnerin rakentama puolustus vaimensi hyökkäyksen tehokkaasti.[5] Myöhemmin hän osallistui Leningradin vapauttamiseen tammikuussa 1945,[1] jolloin hän palasi Leningradin rintaman esikuntapäälliköksi. Hänet siirrettiin jälleen vuoden 1945 puolella 2. Baltian rintaman komentajaksi ja sieltä puolestaan takaisin Leningradin rintaman esikuntaan.[3]

Popov ei välttämättä ollut niin uskalias tai arvostettu kuin Time kirjoitti 1943. Häntä arvosteltiin myös liiasta varovaisuudesta. Kun hänen joukkonsa epäonnistuivat Riian valtaamisessa 1944, hänet korvattiin Andrei Jerjomenkolla, alennettiin ja siirrettiin takaisin Leningradin rintaman esikuntapäälliköksi. Hänet ylennettiin jälleen täyteen kenraalin arvoon vasta Stalinin kuoltua 1953.[1][6] Vaikka Popov oli pätevä komentaja, Stalin ei luottanut häneen koskaan.[10]