Kierteissarvikauris

Urospuolisten kierteissarvikauriiden säkäkorkeus on yli metrin ja painoa niillä on jopa 100 kiloa. Kutut ovat pienempiä, noin 150-senttisiä ja alle metrin korkuisia, ja paino on vain puolet pukeista. Kierteissarvikauriin lyhyt ja sileä peitinkarva pitenee talvella, jolloin pohjavillakin kasvaa. Molemmilla sukupuolilla on leukaparta, pidempi se on kuitenkin pukeilla. Uroksilla on myös pitkät riippukarvat kaulassa, ryntäällä ja säärissä sekä pitkäkarvainen selkäharja. Pukkien huomiota herättävin piirre on sarvet, jotka kierrettä pitkin mitaten voivat olla jopa 1,5-metriset. Kierteiden muoto vaihtelee eri alalajeilla. Joillain ne ovat leveät, taaksepäin suuntautuvat ja vain puolitoistakierteiset, joskus ne sojottavat V:n muotoisina kohtisuoraan ylöspäin muodostaen 4–5-kertaisen korkkiruuvimaisen kierteen. Sarvissa on omalaatuinen sääntö: oikea sarvi kiertyy ulospäin oikealle, vasen vasemmalle. Samoin on kuttujen pienemmissä sarvissa, jotka ovat vain enintään 25 senttimetriä pitkät ja kaartuvat taaksepäin. Väriltään ne ovat yleensä valkoisia ja niskassa on tumma läikkä.

Kierteissarvikauriita tavataan vain Pohjois-Afganistanin, Pakistanin Kashmirin ja Tadžikistanin ja Uzbekistanin vuoristoissa 600–3 600 metrin korkeudessa. Levinneisyysalue on hyvin laikukkainen.

Kierteissarvikauriit elävät vuoristojen metsävyöhykkeellä ja niiden yläpuolella. Ne viihtyvät kallioisten seutujen ruohoniityillä ja lähtevät suurille vaelluksille vain runsaslumisina talvina. Parittelukausi on talvella, jolloin urokset esittelevät sarviaan ja pöyhistelevät selkäharjaansa näyttääkseen isommilta. Ne myös nousevat takajaloilleen vuorikauriiden tapaan. Naaras synnyttää 135–170 päivän kantoajan jälkeen yleensä yhden tai kaksi vohlaa, harvoin kolme. Vohlat syntyvät touko-kesäkuun alussa. Kierteissarvikauriit elävät pieninä ryhminä, urokset ja naaraat erillään. Kierteissarvikauriit saavat ruokansa vuoriston heinästä ja muusta kasvillisuudesta.

Kierteissarvikauriit ovat harvinaistuneet metsästyksen takia melkoisesti ja jotkin alalajit ovat jo sukupuuton partaalla.

Lajia suojellaan muun muassa Euroopan eläintarhojen yhteisellä suojeluohjelmalla. Suojeluohjelmaa johtaa Korkeasaaren eläintarha, jossa lajia on myös nähtävillä. [5]

• Lahti, S., Lahti, T. & Raasmaja, A. (toim.): Zoo Suuri eläinkirja 2: Nisäkkäät. WSOY, 1978. ISBN 951-0-08247-3.