Marilyn Monroe

Vauva­ikäinen Norma Jeane Baker.

Norma Jeane Mortenson syntyi Los Angelesin piiri­kunnan sairaalassa 1. kesä­kuuta 1926.[1] Hän oli Gladys Pearl Bakerin, o.s. Monroen kolmas lapsi.[2] Hänen sisarus­puoliaan olivat nuorena vaikeaan sairauteen kuollut Robert (1917–1933) ja Berniece (1919–2014) Gladysin edellisestä avio­liitosta Jasper Newton Bakerin kanssa. Gladys oli avioitumisen aikaan vasta 15-vuotias, Baker yhdeksän vuotta vanhempi.[3][4] Liitto oli päättynyt eroon miehen väki­valtaisuuden vuoksi, minkä jälkeen tämä oli siepannut lapsensa koti­seudulleen Kentuckyyn.[5] Sisarestaan Monroe sai tietää 12-vuotiaana ja tapasi tämän ensimmäisen kerran vasta aikuisena. Eron jälkeen Gladys työskenteli elo­kuva­leikkaajana Consolidated Film Industries -yhtiössä.[6]

Norma Jeanen syntymä­todistukseen kirjattiin suku­nimeksi Mortenson, joka oli Gladysin uuden avio­miehen Martin Edward Mortensenin suku­nimi, tosin väärin kirjoitettuna.[7] Hänen toinen etu­nimensä kirjoitettiin usein ja kirjoitetaan joskus edelleen lyhyemmin ’Jean’ – jopa Monroen ystävät ja avio­miehet luulivat aikoinaan sen olleen oikea kirjoitus­muoto.[8]

Monroen isän henkilöllisyydestä ei ole varmuutta. Hänen syntymä­todistuksessaan isäksi on nimetty ”Edward Mortenson” ja tämän asuin­paikaksi ”tuntematon”.[9] Gladys Baker oli avioitunut Mortensenin kanssa vuonna 1924, mutta he olivat eronneet ennen Gladysin raskautta.[10] Tytön kaste­todistuksessa suku­nimeksi on merkitty Baker, ensimmäisessä avio­liitto­luvassa taas Mortensen.[11] Useat Monroen elämä­kerran kirjoittajat ovat esittäneet, että Gladys Baker käytti entisen miehensä nimeä välttääkseen aviottoman lapsen leimaa. Mortensenin kuoltua 85-vuotiaana papereista selvisi, että hän oli hakenut avio­eroa Gladysista vasta vuonna 1927 ja että lopullinen päätös oli annettu seuraavana vuonna.[12]

Koko elämänsä ajan Marilyn Monroe kielsi, että Mortensen olisi ollut hänen isänsä.[10] Hän kertoi, että hänelle oli lapsena näytetty valo­kuva miehestä, jonka Gladys oli kertonut olevan hänen isänsä. Charles Stanley Gifford -niminen mies oli Gladysin kollega, jota hän oli tiettävästi tapaillut vuonna 1925. Monroe muisti, että miehellä oli ollut ohuet viikset ja että tämä oli muistuttanut jonkin verran Clark Gablea. Myös elämä­kerturien mukaan Gifford oli mitä todennäköisimmin Monroen biologinen isä.[13]

Talousvaikeuksista ja mielenterveysongelmista kärsinyt Gladys antoi Norma Jeanen vauvana kasvatti­vanhemmille, mutta maksoi hänen elättämisensä kuluja ja kävi katsomassa häntä. Vuonna 1933 Gladys otti seitsemän­vuotiaan Norma Jeanen takaisin itselleen säästettyään rahaa omaan taloon.[14] Gladys sai kuitenkin hermo­romahduksen tammi­kuussa 1934, ja vuonna 1935 hänellä diagnosoitiin paranoidi skitsofrenia. Hänet sijoitettiin parantolaan, ja hän vietti koko loppu­elämänsä jaksoittain eri hoito­laitoksissa.[15] Kun Monroen elo­kuva­ura urkeni, hän alkoi tukea äitiään taloudellisesti, vaikka he eivät muutoin juuri pitäneet yhteyttä toisiinsa.[16]

Gladysin paras ystävä Grace Goddard otti vastuun Norma Jeanesta ja hänen äitinsä asioista.[17] Seuraavien neljän vuoden ajan Norma Jeanen asumis­järjestelyt vaihtuivat tiheään; hän ehti asua lyhyen aikaa Goddardin ja tämän uuden avio­miehen luona sekä kahdessa sijais­perheessä. Goddardin paris­kunnan erottua väli­aikaisesti Norma Jeane sijoitettiin orpo­kotiin. Henkilö­kunnan kehotuksesta Goddard otti tytön laillisen huoltajuuden vuonna 1936, mutta haki hänet pois orpo­kodista vasta kesällä 1937. Hänen avio­miehensä ahdisteli Norma Jeanea seksuaalisesti, joten tyttö lähetettiin jälleen eri sijais­perheisiin, myös Goddardin sukulaisten luo. Syys­kuussa 1938 hän sai pidempi­aikaisen kodin Grace Goddardin tädin Ana Lowerin luota. Iäkkään Lowerin terveys­ongelmien vuoksi Norma Jeane palasi jälleen Goddardin paris­kunnan luo vuonna 1941.[18]

12-vuotiaana Norma Jeane alkoi pitää kirjeitse yhteyttä vanhempaan sisar­puoleensa Bernieceen, joka asui Kentuckyssa, mutta suunnitelma muuttaa yhteen ei toteutunut. Norma Jeanen sijais­vanhemmat lähettivät hänet usein elo­kuva­teatteriin, jossa hän saattoi istua koko päivän ja jopa yöhön asti. Jo tuolloin hän haaveili näyttelijän­urasta. Norma Jeane kävi Emerson Junior High Schoolia, josta hän siirtyi Van Nuys High Schooliin vuonna 1941. Hän oli keski­tason oppilas, joka menestyi parhaiten kirjoitus­aineissa. Goddard oli samana vuonna muuttamassa puolisoineen itä­rannikolle, mutta 15-vuotiasta Norma Jeanea ei voitu ottaa mukaan, sillä hän oli osa­valtion holhouksen alainen. Goddard keksikin ajatuksen saada Norma Jeane ja 20-vuotias naapurin­poika James ”Jim” Dougherty avioitumaan.[19]

Monroe kertoi aikuisena, että sijais­vanhempien luona häntä oli käytetty kahdeksan­vuotiaasta saakka seksuaalisesti hyväksi tai raiskattu.[20] Väitteitä ei voida todistaa puoleen tai toiseen; jotkut Monroen elämä­kerturit ovat pitäneet niitä uskottavina ja toiset eivät.[21]

Rouva Norma Jeane Dougherty armeijan Yank-viikko­lehteä varten otetussa kuvassa kesä­kuussa 1945.

Avioiduttuaan Doughertyn kanssa Norma Jeane eleli jonkin aikaa koti­rouvana, kunnes sai työpaikan lento­kone­tehtaalta. Eräänä päivänä Yank-lehden valo­kuvaaja tuli tehtaalle kuvaamaan sota­ponnisteluja tukevia naisia.[22] Norma Jeanen kuvia ei julkaistu lehdessä, mutta niiden ansiosta hän sai 19-vuotiaana sopimuksen Blue Book Modelling -malli­toimistolta. Hän kävi kolmen kuukauden malli­kurssin, jolla hän oppi meikkaamaan ja muut mallin elkeet, vaikka hänen luontaisesti hytkyvä kävely­tyylinsä olikin mallille epä­tavallinen. Hänen ruskeat hiuksensa vaalennettiin ja suoristettiin, ja hän opetteli tunnus­omaisen värisevän hymynsä. Hän teki töitä tapahtuma­emäntänä sekä mainos­kasvona ja valo­kuva­mallina, ja hän pääsi usean lehden kanteen.[23]

Norma Jeanen suosio mallina ja onnistunut koe­kuvaus studio­johtajan ja kykyjenetsijän Ben Lyonin edessä johtivat puolen vuoden elo­kuva­sopimukseen 20th Century Foxin kanssa. Norma Jeane alle­kirjoitti sopimuksen elo­kuun 1946 lopulla kaksi viikkoa ennen kuin avio­ero Jim Doughertysta tuli voimaan. Hänen palkkansa oli 75 tai 125 dollaria viikossa, minkä lisäksi hänellä oli yhä epä­säännöllisiä tuloja mallin­töistä.[24]

Marilyn Monroe elo­kuvassa Asfaltti­viidakko (1950)

Nimi Norma Jeane oli studion mielestä filmi­näyttelijälle liian tavallinen, joten Lyon valitsi aluksi tähtösen taiteilija­nimeksi Carole Lind. Se ei kuitenkaan kuulostanut oikealta, joten Norma Jeane itse valitsi suku­nimekseen äitinsä tyttö­nimen Monroe. Lyon vaimoineen sekä Norma Jeane sovittelivat yhdessä eri­laisia nimiä, kuten Norma Jeane Monroe, Norma Monroe tai Jeane Monroe. Lopulta Lyon ehdotti Marilyniä, koska hänen mielestään Norma Jeane muistutti Marilyn Milleriä, 1920- ja 1930-lukujen kuuluisaa Broadway-tähteä.[22] Norma Jeane Baker ryhtyi näin käyttämään taiteilija­nimeä Marilyn Monroe. Hän otti sen myös viralliseksi nimekseen kymmenisen vuotta myöhemmin maalis­kuussa 1956.[8]

Monroe teki ensimmäisen roolinsa elo­kuvassa Ihannesihteeri (1947). Hänen osansa puhelin­keskuksen hoitajana oli pieni, eikä häntä mainittu näyttelijä­luettelossa.[25] Monroen ensimmäisenä julkaistu puhe­rooli oli elo­kuvassa Dangerous Years (1947). Hän tosin saattoi kuvata seuraavana ilmestyneen elo­kuvansa Scudda Hoo! Scudda Hay! (1948) puhe­kohtauksen sitä ennen. Dangerous Years -elo­kuvassa Monroe esitti tarjoilijaa nimeltä Evie. Hänen osuutensa kesti 22 sekuntia, ja hänen ensimmäinen repliikkinsä oli ”Vielä kuusi jäätelöannosta”.[26] Foxin alaisuudessa Monroe opiskeli kamera­näyttelemistä, laulua ja tanssia. Hänen valmentajansa pitivät häntä kuitenkin liian ujona näyttelijän­uralle, eikä studio enää jatkanut Monroen sopimusta.[27]

Kun ura Foxilla ei ottanut tuulta alleen, Monroe jatkoi opiskeluaan Actors’ Lab -teatteri­koulussa. Ystävänsä, studio­vastaava Joseph M. Schenckin kautta Monroe sai puolen vuoden sopimuksen Columbia Picturesilta. Hänellä oli vuonna 1948 iso rooli pienen budjetin elo­kuvassa Ladies of the Chorus, mutta se sai huonoja arvosteluja, eikä Monroen sopimusta enää uusittu.[22] Vuonna 1949 Monroe oli palannut jälleen mallin­töihin. Hän teki mainoksen muun muassa Pabst-oluelle. Raha­pulassa hän suostui alaston­kuviin, jotka valo­kuvaaja Tom Kelley otti touko­kuussa 1949 punaista sametti­peitettä vasten. Kuvat ilmestyivät kalenterissa, josta tuli hyvin suosittu kolme vuotta myöhemmin, kun Monroe oli jo kuuluisa elo­kuva­näyttelijä. Studio pelkäsi kuvien tuhoavan Monroen uran, mutta ne vain lisäsivät hänen suosiotaan.[22][23]

Monroe ensimmäisessä pää­roolissaan elo­kuvassa Draama hotellissa (1952)

Pieni rooli Marxin veljesten elo­kuvassa Sardiinimysteerio (1949) saattoi Monroen agentti Johnny Hyden tietoisuuteen. Hydesta tuli Monroen merkittävä tukija sekä rakastaja hänen uransa alku­vaiheessa. Hyden suhteiden avulla Monroe sai sivu­osat kaupallisesti menestyneissä elo­kuvissa Asfaltti­viidakko (1950) ja Kaikki Eevasta (1950).[22][28] Vaikka hänen osuutensa Asfaltti­viidakossa kesti vain muutaman minuutin, hänet mainittiin Photoplay-lehdessä lupaavana tulokkaana.[29]

Hyde kuoli sydän­kohtaukseen vuonna 1950, ja Monroe otti läheisen ystävänsä ja tukijansa kuoleman hyvin raskaasti.[29] Hyde ehti ennen kuolemaansa järjestää Monroelle uuden sopimuksen 20th Century Foxin kanssa, mutta studion johtaja Darryl F. Zanuck ei edelleenkään uskonut menestykseen.[30] Monroen suosio oli kuitenkin kasvanut Kaikki Eevasta -elo­kuvan ansiosta, ja agentti Hugh French sai solmittua hänelle Foxin kanssa seitsen­vuotisen sopimuksen touko­kuussa 1951.[31]

Monroe kirjoittautui vuonna 1951 Kalifornian yliopistoon opiskelemaan muun muassa kirjallisuutta.[22] Samana vuonna hän teki sivu­rooleja kohtalaisesti menestyneissä Foxin komedia­elo­kuvissa. Roolit olivat aiempaa isompia, ja Monroen nimi pääsi alku­teksteissä ensimmäisten joukkoon. Myös kriitikot alkoivat huomioida hänen rooli­töitään, ja hänestä alettiin julkaista täysi­mittaisia lehti­artikkeleita. Monroen yleisön­suosio kasvoi hurjaa vauhtia, ja hän sai jo useita tuhansia ihailija­kirjeitä viikossa. Photoplay äänesti vuonna 1952 Monroen Hollywoodin nopeimmin nousevaksi tähdeksi. Hän sai arvostelijoilta kiitosta erityisesti työläis­naisen roolistaan elo­kuvassa Purkaus yössä (1952), johon hänet oli lainattu RKO Picturesille. Seksi­symboliksi tituleerattu Monroe halusi kokeilla kykyjään myös haastavammissa rooleissa ja opiskeli näyttelemistä Michael Chekhovin johdolla.[32] Samaan aikaan Monroen vanhat alaston­kuvat tulivat julkisuuteen, mikä kasvatti lehdistön mielenkiintoa entisestään. Hän sai yleisön sympatiat puolelleen myöntämällä auliisti olleensa rahan tarpeen vuoksi alaston­mallina.[33] Kohun keskellä eräs toimittaja kysyi Monroelta, eikö hänellä tosiaan ollut mitään päällään kuvauksissa, johon hän vastasi: ”Olihan minulla radio päällä.”[34]

Monroe teki kolme elokuvaa loppuvuonna 1952. Hänen ensimmäinen pää­rooli oli trillerissä Draama hotellissa (1952), missä hän näytteli psyykkisesti häiriintynyttä lasten­hoitajaa. Häntä pidettiin vaativaan osaan liian kokemattomana, joten tuottaja Zanuck kielsi häneltä draama­roolit. Monroe alkoi myös saada mainetta hankalana työ­toverina, sillä hän myöhästeli usein tai saattoi jättää kokonaan tulematta paikalle. Lisäksi hän unohteli repliikkejään ja vaati kohtauksistaan uusinta­ottoja kunnes oli täysin tyytyväinen omaan suoritukseensa. Tämä oli Monroelle ominaista läpi hänen uransa.[35] Kolme viikkoa myöhemmin julkaistusta episodi­elo­kuvasta Neljä helmeä (1952) Monroe sai hyvät arvostelut, vaikka hänen osuutensa oli lyhyt.[36] Komedioissa Rakas, minä nuorrun ja Laittomasti naimisissa hän esitti tyypiteltyjä pinta­liitäjiä, millä korostettiin ennen kaikkea hänen eroottista veto­voimaansa. Ensin mainitussa elo­kuvassa Monroe nähtiin ensimmäistä kertaa platina­blondina.[22]

Marilyn Monroe, Betty Grable ja Lauren Bacall elo­kuvan Kuinka miljonääri naidaan trailerissa.

Monroesta tuli super­tähti vuonna 1953, kun hän esiintyi psyko­paattisena vamppina film noir -draamassa Niagara. Tuottaja Zanuck halusi testata Monroen potentiaalia ja kiinnitti hänet femme fatalen osaan. Kesän 1952 kuvausten aikana Monroen hytkyvän kävelyn tilalle tuli kuuluisa keinahteleva kävely­tyyli, joka syntyi hänen korko­kenkiensä lipsumisesta liukkailla kivillä. Kriitikot huomioivat Monroen avoimen eroottisen rooli­suorituksen. Yleisön vastaanotto Niagaralle oli hyvä, vaikka vanhoilliset nais­yhdistykset pitivät sitä moraalittomana.[37] Elo­kuva teki Monroesta maailman­laajuisesti tunnetun ja antoi hänelle pysyvän seksi­symbolin leiman. Myös hänen vuonna 1949 otettu alaston­kuvansa nousi uudestaan pinnalle Playboy-lehden ensi­numerossa joulu­kuussa 1953. Monroe ei ollut antanut suostumustaan kuvan julkaisuun.[38]

Samana vuonna valmistuneet musiikki­komediat, Howard Hawksin Herrat pitävät vaaleaveriköistä ja Jean Negulescon Kuinka miljonääri naidaan, sinetöivät Monroen aseman yhtenä ajan valo­voimaisimmista filmi­tähdistä. Hän näytteli molemmissa elo­kuvissa onnen­onkijaa, ja nämä roolit loivat hänestä julkisuuteen kuvaa ”tyhmänä blondina”.[22] Herrat pitävät vaalea­veriköistä -elo­kuvan ensi-illan yhteydessä kesä­kuussa 1953 Marilyn Monroe ja Jane Russell pääsivät painamaan käden- ja jalan­jälkensä sementtiin Grauman’s Chinese Theatren edessä.[39] Elo­kuvan musiikki­esityksistä eniten huomiota sai Monroen tulkitsema jazz-kappale ”Diamonds Are a Girl’s Best Friend”. Herrat pitävät vaalea­veriköistä oli vuoden suurimpia yleisö­menestyksiä, ja Monroe sai myönteisiä arvioita komediennen kyvyistään.[40]

Marras­kuussa 1953 sai ensi-iltansa Kuinka miljonääri naidaan, jossa Monroe näytteli Betty Grablen ja Lauren Bacallin kanssa. Se koostui pitkälti samoista aineksista kuin Herrat pitävät vaalea­veriköistä: kolme show-tyttöä lyöttäytyy yhteen löytääkseen itselleen rikkaat avio­miehet. Kuinka miljonääri naidaan oli myös historian toinen CinemaScope-järjestelmällä kuvattu elo­kuva. Menetelmällä yritettiin houkutella katsojia takaisin elo­kuva­teattereihin, sillä televisio oli alkanut syrjäyttää studio­kauden elo­kuvaa Yhdys­valloissa. Risti­riitaisista arvosteluista huolimatta Kuinka miljonääri naidaan oli Monroen siihen­astisen uran tuottoisin elo­kuva.[41]

Monroe esiintymässä yhdys­valtalais­joukoille Koreassa 1954

Monroe oli vuosi­sadan puoli­välissä studionsa 20th Century Foxin suurimpia kassa­magneetteja, mutta hänen sopimuksensa oli pysynyt samana vuodesta 1950. Hänen palkkansa oli siis edelleen studion muiden tähtien palkkioita pienempi, eikä hän voinut itse vaikuttaa elo­kuviensa aihe­valintoihin. Hän oli jo kyllästynyt pin-up-rooleihin, mutta johtaja Zanuckin mielestä Monroe ei tahkoaisi studiolle yhtä paljon rahaa muun tyyppisissä rooleissa. Tammi­kuussa 1954 Monroe hyllytettiin Foxilta hänen kieltäydyttyään jälleen yhdestä musikaali­elo­kuvasta The Girl in Pink Tights.[42] Välttääkseen negatiivista julkisuutta hän meni naimisiin tapailemansa baseball-pelaajan Joe DiMaggion kanssa. Pari vihittiin San Franciscon kaupungin­talolla 14. tammi­kuuta. Monroe matkusti yksin hää­matkaltaan Japanista Koreaan, missä hän esiintyi yli kahdelle­tuhannelle Yhdys­valtain meri­jalka­väen sotilaalle neljän päivän aikana. Suur­esiintymiset auttoivat Monroeta pääsemään vihdoin eroon häntä piinanneesta lava­jännityksestä.[43]

Monroen studio 20th Century Fox suostui lopulta uusimaan hänen sopimuksensa, ja hänelle luvattiin pää­rooli suunnitteilla olevasta elo­kuvasta Kesäleski.[44] Huhti­kuussa 1954 ensi-iltansa sai Otto Premingerin ohjaama western Joki, jolta ei ole paluuta, jonka Monroe oli filmannut ennen hyllyttämistään. Elo­kuva sai yleisön suosiota, vaikka Monroe itse kutsui sitä ”Ö-luokan cowboy-elo­kuvaksi”. Monroen ensimmäinen elo­kuva uuden sopimuksensa alla oli musikaali Rytmiä veressä. Hän ei olisi halunnut tehdä elo­kuvaa lainkaan, mutta joutui suostumaan jättäydyttyään pois aiemmin tarjotusta musikaalista. Rytmiä veressä ei ollut menestys, ja monet kriitikot pitivät Monroen rooli­suoritusta mauttomana.[45]

Monroe kuvasi syys­kuussa 1954 uransa kuuluisimman kohtauksen komediaelokuvaan Kesä­leski. New Yorkin maan­alaisen metron tuuletus­aukosta pöllähtänyt ilma­virta nosti Monroen valkoisen mekon helmat ylös, mutta ohjaaja Billy Wilder ei jättänyt tapahtumaa sattuman varaan. Kohtausta kuvattiin yhä uudelleen monen tunnin ajan suuren ihmis­joukon edessä. Avio­mies Joe DiMaggion kerrotaan olleen paikalla ja raivostuneen spektaakkelista. Pari riiteli asiasta julkisesti mutta palasi yhdessä New Yorkista Kaliforniaan. Kahden viikon kuluttua Monroe ilmoitti lehdistölle eroavansa DiMaggiosta. Ero myönnettiin marras­kuussa 1954.[22]

Kesä­kuussa 1955 ensi-iltansa saaneesta Kesä­leskestä tuli hitti ja Monroe sai hyvät arvostelut rooli­suorituksestaan tyttönä, joka valloittaa kesäksi kaupunkiin jääneen ukko­miehen sydämen. Elo­kuvan myötä Monroe oli suosionsa huipulla. Pian kuvausten päättymisen jälkeen hän matkusti Holly­woodista takaisin itä­rannikolle ja perusti yhdessä luotto­valokuvaajansa Milton Greenen kanssa oman tuotanto­yhtiönsä Marilyn Monroe Productions. Hankkeelle antoivat alku­sysäyksen uusi konflikti Foxin kanssa – Monroelle luvattu sadan tuhannen dollarin bonus jäi studiolta maksamatta – sekä kyllästyminen yksi­puolisiin rooleihin.[22][46] Monroella ja Greenellä oli näkemys­eroja MMP:n johtamisessa, ja vuonna 1957 Monroe osti Greenen ulos yhtiöstä.[47]

Vuoden 1955 lopussa Monroe solmi jälleen seitsen­vuotisen neljä elo­kuvaa kattavan sopimuksen 20th Century Foxin kanssa, kun studio halusi suurimman tähtensä takaisin leipiinsä, ja Marilyn Monroe Productionsilla ei ollut varaa tuottaa itsenäisesti elo­kuvia. Oman tuotanto­yhtiönsä turvin hän kuitenkin takasi itselleen 400 000 dollaria kustakin elo­kuvasta, oikeuden tehdä elo­kuvia muiden studioiden kanssa sekä oikeuden kieltäytyä käsi­kirjoituksesta, ohjaajasta tai kuvaajasta, jota ei hyväksynyt.[22]

Marilyn Monroe elo­kuvassa Piukat paikat (1959)

Vuoden 1955 Monroe opiskeli New Yorkissa näyttelemistä Lee Strasbergin johtamassa The Actors Studiossa. Ujoutensa vuoksi hän sai yksityis­tunteja Strasbergin ja tämän vaimon kotona, ja paris­kunnasta tuli hänelle läheisiä ystäviä. Monroe sai opettajaltaan kehuja: ”Olen työskennellyt satojen ja satojen näyttelijöiden kanssa, ja on vain kaksi jotka nousevat kirkkaasti muiden ylä­puolelle. Ensimmäinen on Marlon Brando ja toinen on Marilyn Monroe.”[22] Vuoden 1956 alussa Monroe ilmoitti voittaneensa vuoden kestäneen oikeus­kiistan Foxia vastaan. Lehdistö, joka oli aluksi pilkannut Monroen pyrkimyksiä laajentaa uraansa, tunnusti nyt hänen ansionsa ja Time-lehti nimitti häntä ”älykkääksi liike­naiseksi”.[48]

Monroen seuraava roolityö oli Foxin elo­kuvassa Bussipysäkki (1956). Aiemmin Broad­waylla ohjannut Joshua Logan suostui ohjaamaan elo­kuvan, vaikka tiesi Monroen olevan hankala ohjattava. Bussi­pysäkin tuotannossa Monroe sai tehdä päätöksiä muun muassa kuvauksen suhteen. Kapakka­laulaja Chérien rooli poikkesi hänen aiempien elo­kuva­tehtäviensä glamourista ja esitteli hänet pitkästä aikaa ”tavallisen naisen” osassa. Elo­kuvasta tuli menestys, ja kriitikot alkoivat arvostaa Monroeta paitsi valo­voimaisena filmi­tähtenä myös lahjakkaana näyttelijänä. Hän sai roolistaan Golden Globe -ehdokkuuden.[49]

Bussi­pysäkin jälkeen Monroe aloitti ensimmäisen itsenäisen elo­kuva­tuotantonsa, joka oli musiikki­komedia Prinssi ja revyytyttö (1957). Se kuvattiin Pine­woodin studioilla Englannissa. Ohjaajana toimi Laurence Olivier, joka esitti myös elo­kuvan mies­pääosan. Kuvauksia hankaloittivat Monroen ja Olivierin keskinäiset eri­mielisyydet sekä Monroen jatkuva myöhästely kuvauksista.[50] Monroe oli alkanut käyttää yhä enemmän lääkkeitä, ja hänen on kerrottu saaneen tuohon aikaan myös keskenmenon. Olivier kuitenkin vaikuttui Monroen näyttelijän­taidoista. Prinssi ja revyytyttö ilmestyi kesä­kuussa 1957. Vaikka elo­kuva ei ollut amerikkalaisen yleisön mieleen, keräsi Monroen rooli­suoritus tunnustusta Euroopassa. Hän sai Italiassa David di Donatello- ja Ranskassa Étoiles de cristal -palkinnon sekä ylsi Britanniassa Bafta-ehdokkuuteen.[22][51]

Menestys­roolien jälkeen Monroe piti taukoa näyttelemisestä ja vietti kesän 1957 uuden avio­miehensä Arthur Millerin kanssa New Yorkin Long Islandilla. Hän sai kesken­menon elo­kuussa. Puolisonsa kannustamana Monroe näytteli seksi­pommin osan elo­kuvassa Piukat paikat (1958), vaikka hän pitikin sitä vanhojen roolien toistona. Tuotantoa hankaloitti jälleen Monroen hankala käytös kuvauksissa. Vasta­näyttelijä Tony Curtisin mukaan suutelu­kohtaukset Monroen kanssa olivat ”kuin Hitleriä suutelisi”.[52] Maalis­kuussa 1959 ensi-iltaan tullut Piukat paikat nousi jätti­menestykseksi, ja Monroe palkittiin roolistaan Golden Globella.[22] Monroe sai toisen kesken­menon joulu­kuussa 1958, kun kuvaukset olivat jo päättyneet. Hänellä ja Tony Curtisilla oli ollut aiemmin suhde, jonka Curtis myöhemmin kertoi syvenneen elo­kuvan kuvausten aikana. Curtis myös sanoi Monroen tulleen raskaaksi nimen­omaan tästä suhteesta, vaikka tämä olikin yhä naimisissa Arthur Millerin kanssa.[22]

Monroe viimeisessä elo­kuvassaan Sopeutumattomat (1961).[53]

Monroe suostui tekemään Lemmenloukun täyttääkseen sopimuksensa Foxin kanssa, muttei ollut tyytyväinen käsi­kirjoitukseen. Miller teki siihen hänen haluamiaan muutoksia ja George Cukor valittiin ohjaajaksi.[54] Muutosten jälkeen vasta­näyttelijöiksi kaavaillut Gregory Peck, Cary Grant, Charlton Heston, Yul Brynner ja Rock Hudson kieltäytyivät yksi toisensa perään. Rooliin tarttui ranskalainen Yves Montand. Kun Miller ja Montandin vaimo Simone Signoret matkustivat ulko­maille työn perässä, syntyi Monroen ja Montandin välille lyhyt mutta paljon julkisuutta saanut suhde.[22] Syys­kuussa 1960 ensi-iltaan tulleen Lemmen­loukun menestys jäi heikoksi, ja juoru­kolumnisti Hedda Hopper kutsui sitä ”Monroen vulgaareimmaksi elo­kuvaksi”.[55] Truman Capote kaavaili Monroeta elokuvan Aamiainen Tiffanylla nais­pää­osaan, mutta rooli annettiin Audrey Hepburnille, koska tuottajat pelkäsivät Monroen hankaloittavan projektia.[56]

Lemmen­loukun kuvausten aikana Monroen terveys heikkeni ja hän alkoi käydä psykiatrilla. Hän kärsi unettomuudesta ja alkoi ottaa yhä suurempia määriä lääkkeitä olonsa helpottamiseen. Heinä­kuussa 1960 alettiin Nevadassa kuvata elo­kuvaa Sopeutumattomat, johon Miller oli muokannut käsi­kirjoituksen novellistaan ja uskonut sen olevan sopiva myös Monroelle. Sopeutumattomista tuli Monroen viimeinen elo­kuva, ja se myös päätti Millerin ja Monroen liiton. Monroe sairasteli jatkuvasti, ja hän käytti runsaasti päihteitä eikä kyennyt näyttelemään. Hänet vietiin sairaalaan Los Angelesissa, missä hän oli hoidettavana kymmenen päivän ajan. Lehdet kirjoittivat hänen käyneen lähellä kuolemaa, mutta tarkkaa tietoa sairauden laadusta ei saatu.[22]

Ohjaaja John Huston oli Monroen kanssa vaikeuksissa ja kuvaili hänen rooli­suoritustaan Sopeutumattomissa: ”Hänellä ei ollut mitään tekniikoita. Se oli kaikki totta. Se oli vain Marilyn.” Monroe sai Sopeutumattomien kuvaukset päätettyä, mutta hänen ja Millerin välit tulehtuivat entisestään. Kuvausten päättymisestä ei ehtinyt kulua kuin kymmenen päivää, kun Monroe oli ilmoittanut eroavansa Milleristä. Avio­ero myönnettiin tammi­kuussa 1961.[22] Sopeutumattomat tuli ensi-iltaan helmi­kuussa, ja Monroe nähtiin siinä jälleen dramaattisessa roolissa naisena, joka ystävystyy kolmen ikääntyneen cow­boyn kanssa. Elokuva floppasi kaupallisesti, ja kriitikot pitivät Monroen rooli­suoritusta heikkona.[57] Vuosien saatossa elokuva on kuitenkin noussut klassikon asemaan, ja Monroen tulkintaa pidetään ”hänen kypsimpänä suorituksenaan”.[58]

Monroe vuonna 1962

Monroe kirjautui helmikuussa 1961 psykiatriselle klinikalle, kun hänen lääke- ja alkoholiriippuvuutensa oli pahentunut. Hän kutsui klinikkaa myöhemmin painajaiseksi ja soitti sieltä Joe DiMaggiolle, joka riensi heti Floridasta avustamaan Monroen siirtymisessä hoitoon New Yorkiin. Monroe viipyi new­yorkilaisessa sairaalassa kolme viikkoa. Hän kävi kahdessa leikkauksessa eikä kyennyt sairastelujensa vuoksi enää loppu­vuodesta työskentelemään. Monroe palasi Kaliforniaan toipumaan.[22]

Monroe palasi julkisuuteen keväällä 1962, jolloin hänet palkittiin Golden Globe -palkinnolla ”maailman suosituimpana naistähtenä”. Samaan aikaan aloitettiin Something’s Got to Give -elo­kuvan kuvaukset. Monroen terveys ei kuitenkaan toipunut, ja hän kärsi jälleen pahasta esiintymis­kammosta. Fox painosti Monroeta jatkamaan kuvauksia väittämällä lehdistölle, että hän vain teeskenteli sairasta.[59] Touko­kuussa 1962 Monroe teki viimeisen merkittävän julkisen esiintymisensä presidentti John F. Kennedyn varhaisissa syntymä­päivä­juhlissa New Yorkin Madison Square Gardenissa. Hän esitti juhlissa Kennedylle onnittelu­laulun ”Happy Birthday, Mr. President”.[22] Monroella oli useiden lähteiden mukaan epä­säännöllinen seksi­suhde presidentti Kennedyn ja luultavasti myös tämän veljen Robert Kennedyn kanssa. Monroen kiusallisen syntymäpäivä­esityksen jälkeen presidentti alkoi kuitenkin pitää häneen etäisyyttä.[60]

Monroe erotettiin Something’s Got to Give -elo­kuvasta jatkuvien sairauspoissalojen takia. 20th Century Fox haastoi myös hänet oikeuteen, haki puolen miljoonan dollarin vahingonkorvauksia ja levitti hänestä valheellisia tietoja medialle.[61] Korjatakseen imagoaan Monroe aloitti julkisuus­kampanjan ja antoi kuvia ja haastatteluja muun muassa Cosmopolitanille ja Voguelle. Riita studion kanssa sovittiin ja Monroen sopimus uusittiin miljoonan dollarin arvoiseksi kahden elo­kuvan sopimukseksi. Toinen projekteista olisi ollut hänen nuoruuden idolistaan Jean Harlow’sta kertova elo­kuva. Myös kesken jääneen elo­kuvan kuvausten oli määrä jatkua syksyllä 1962.[22]

Pääartikkeli: Marilyn Monroen diskografia

Monroe teki uraa myös laulajana. Hän esiintyi viidessä elo­kuva­musikaalissa ja lauloi joissain muissakin elo­kuvissaan sekä levytti vähän myös levytys­studiossa. Häneltä taltioitiin elo­kuvissa ja studiossa kaikkiaan kolmisen­kymmentä kappaletta. Monroe tulkitsi esimerkiksi Harold Adamsonin ja Hoagy Carmichaelin, Harold Arlenin ja Johnny Mercerin, Irving Berlinin, Sammy Cahnin ja James Van Heusenin, Cole Porterin sekä Leo Robinin ja Jule Stynen kappaleita.[62]

Monroen kuuluisimpia esityksiä ovat esimerkiksi ”Diamonds Are a Girl’s Best Friend” elo­kuvasta Herrat pitävät vaalea­veriköistä, ”That Old Black Magic” elokuvasta Bussi­pysäkki sekä ”I Wanna Be Loved by You” ja ”I’m Through with Love” elo­kuvasta Piukat paikat; näistä kaksi viimeistä esitystä United Artists Records julkaisi singlenä. 20th Fox Records julkaisi syksyllä 1962 albumin Marilyn, jolla on Monroen elo­kuvissaan laulamaa musiikkia.[62]

Marilyn Monroe ja Arthur Miller häissään kesä­kuussa 1956.

Norma Jeane Baker avioitui ensimmäisen kerran naapurinsa James ”Jim” Doughertyn kanssa kesä­kuussa 1942. Norma Jeane oli tuolloin 16-vuotias ja Dougherty 20-vuotias.[70] Pari eli aluksi onnellista joskin Norma Jeanen mukaan tylsää elämää Catalina Islandilla.[22] Lento­kone­teknikkona työskennellyt Dougherty hakeutui meri­voimiin ja sai komennuksen Tyynelle­merelle vuonna 1944, jolloin Norma Jeane muutti takaisin Los Angelesiin appi­vanhempiensa luo.[71] Hänet löydettiin lento­kone­tehtaalta valo­kuva­malliksi, mikä ei avio­miestä miellyttänyt. Norma Jeane piti heitä liian eri­laisina toisilleen, haki avio­eroa Doughertysta ja sai eron vuoden 1946 lopulla.[72]

Monroe ja baseball-tähti Joe DiMaggio alkoivat tapailla vuonna 1952; seurustelu­huhujen seurauksena Monroen tähti lähti yhä suurempaan nousuun.[22] He avioituivat San Franciscossa tammi­kuussa 1954. Kesälesken metro­asema­kohtauksesta tehty spektaakkeli teki Monroesta kansain­välisen etu­sivun uutisen, mikä raivostutti DiMaggiota. Suhdetta varjostivat alusta lähtien DiMaggion musta­sukkaisuus ja kontrolloiva asenne.[73] Monroe haki eroa liiton kestettyä vain yhdeksän kuukautta.[74] Pari pysyi eron jälkeen ystävinä, ja DiMaggio auttoi Monroeta pääsemään New Yorkiin hoitamaan terveys­ongelmiaan.[75]

Monroen kolmas aviomies oli näytelmä­kirjailija Arthur Miller. He olivat tavanneet ensimmäisen kerran 1950-luvun alussa Elia Kazanin esitellessä heidät toisilleen.[76] Suhde syveni loka­kuussa 1955 Monroen avio­eron astuttua voimaan ja Millerin erottua omasta puolisostaan. Miller oli tuolloin FBI:n kiinnostuksen kohteena kommunismiepäilyjen vuoksi. Monroen studio halusi hänen lopettavan suhteen, mutta Monroe kieltäytyi.[77] Pari vihittiin 29. kesä­kuuta 1956 New Yorkin White Plainsissa.[78] Avio­liiton myötä kristinuskoon kasvatettu Monroe kääntyi juutalaisuuteen.[79] Hän sai liiton aikana ainakin kahdesti keskenmenon ja alkoi käyttää yhä runsaammin päihteitä. Monroen ja Millerin suhde oli Sopeutumattomien kuvausten aikana jo käytännössä ohi, ja Monroe haki tammi­kuussa 1961 nopeaa avio­eroa.[80]

Monroella oli uransa aikana lyhyet romanssit ainakin Elia Kazanin, Nicholas Rayn, Yul Brynnerin ja Peter Lawfordin kanssa.[81] 1950-luvulla hän seurusteli Marlon Brandon kanssa,[82] ja Lemmen­loukun kuvauksissa hänen ja vasta­näyttelijä Yves Montandin välille syttyi romanssi. Suhde päättyi, kun Montand ei suostunut jättämään vaimoaan Monroen vuoksi.[22] 1960-luvun alussa Monroe tapaili laulaja Frank Sinatraa muutaman kuukauden ajan.[75]

Monroella on myös väitetty olleen useita suhteita naisten kanssa.[83][84]

Marilyn Monroen yksityis­elämään kuuluivat kaatuneiden mies­suhteiden lisäksi mielen­terveys­ongelmat sekä päihde­riippuvuus. Ongelmien taustalla on sanottu olleen Monroen voimakas itse­kriittisyys, heikko itse­tunto sekä esiintymis­kammo. Monroe oli rooli­suoritustensa suhteen perfektionisti ja vaati valmentajiensa Paula Strasbergin ja Natasha Lytessin läsnäoloa kuvauksissa, mikä ärsytti ohjaajia. Hän alkoi lievittää ahdistustaan ja kroonista unettomuuttaan muun muassa barbituraateilla, amfetamiinilla ja alkoholilla. Pahasti riippuvaiseksi hän tuli vuonna 1956.[85] Monroen on myös sanottu saaneen seksististä kohtelua mies­puolisilta kollegoiltaan.[86]

Monroe kasvoi ilman isää, mikä joidenkin asian­tuntijoiden mielestä vaikutti hänen myrskyisään rakkaus­elämäänsä. Olematon isä­suhde sai hänet etsimään epä­toivoisesti pysyvää rakkautta. Väki­valtainen suhde Joe DiMaggion kanssa sai Monroen käyttämään yhä enemmän alkoholia ja lääkkeitä.[87]

Jotkut ovat kertoneet Monroen vihjanneen yksityisesti olevansa epävarma kyvystään tuntea seksuaalista vetovoimaa miehiä kohtaan. Julkisesti hän ei kuitenkaan tällaista paljastanut.[83]

Monroe kärsi viimeisinä vuosinaan eri­laisista pelko­tiloista, masennuksesta ja voimakkaista mieli­alan­vaihteluista.[88]

Monroe sairasti endometrioosia, minkä takia monet hänen raskauksistaan päättyivät kesken­menoon. Hänen uskotaan yleisesti halunneen äidiksi ainakin ollessaan naimisissa Millerin kanssa, mutta hänen on väitetty myös tehneen useita abortteja uraansa varjellakseen.[89]

Monroen kuolemasta esitetään edelleen monen­laisia spekulaatioita, eivätkä huhut Monroen viimeisistä hetkistä ja kuolemaan johtaneista syistä ole laantuneet.[87] Kuolinpäivään liittyy joitain epä­selviä yksityis­kohtia: Monroen kuolleeksi julistamisen ja poliisin hälyttämisen välissä oli 35 minuuttia, puhelu­tiedot ovat puutteelliset, toksiko­logiset testit olivat vajavaiset ja tärkeitä elimiä ei säilytetty.[97][98]

Los Angelesin syyttäjä aloitti uudet tutkimukset Monroen kuolemasta vuonna 1982. Mahdolliseksi kuolinsyyksi tarjottiin vahinkoa. Unettomuudesta kärsinyt Monroe otti pillerin toisensa jälkeen, kun ei saanut unta. Lopulta hän vaipui koomaan lääkkeiden vaikutuksesta ja kuoli yli­annostukseen. Mitään todisteita murhasta ei löytynyt, mutta selvityksen mukaan tapa­turmainen yli­annostus oli mahdollinen.[97]

Jotkut ovat esittäneet, että Monroe murhattiin piikittämällä rauhoittavia lääkkeitä hänen kehoonsa.[99] Joidenkin mukaan Monroe olisi aikonut paljastaa suhteensa sekä John F. että Robert Kennedyyn, ja Kennedyt olisivat halunneet vaientaa hänet skandaalin välttämiseksi. Robert Kennedyn on myös huhuttu vierailleen salaa Los Angelesissa Monroen kuolin­päivän tienoilla. Myös moni muu taho on sala­liitto­teorioissa yhdistetty Monroen kuolemaan, kuten mafia ja FBI.[97][98][100]

Monroe jätti suurimman osan huomattavasta omaisuudestaan Lee Strasbergille ja Marianne Krisille, joka oli hänen psykiatrinsa New Yorkissa. Strasbergin leski Anna myi vuonna 1999 kaikki miehensä Monroelta perimät henkilö­kohtaiset esineet ”vuosi­sadan huuto­kaupassa”. Beige, ihon­myötäinen ja strassi­kivin koristeltu leninki, jossa Monroe oli laulanut presidentti Kennedylle syntymä­päivä­laulun, myytiin yli 1,2 miljoonalla dollarilla. Vuonna 2005 Los Angelesissa myytiin huuto­kaupassa vielä 200 muuta esinettä.[101]