Marie-Claire Blais

Marie-Claire Blais oli viisilapsisen perheen vanhin lapsi. Perhe asui työläisalueella La Cité-Limoiloussa Quebecissä. Blais joutui perheen taloudellisen tilanteen takia keskeyttämään koulun 15-vuotiaana. Hän vuokrasi oman asunnon ja työskenteli kaupoissa ja tehtaissa. Vapaa-ajallaan hän harrasti kirjoittamista.[1]

Blais kävi Lavalin yliopiston luovan kirjoittamisen iltakurssia. Kirjallisuuden professori Jeanne Lapointe ja Georges-Henri Lévesque huomasivat siellä Blais’n kyvyt. Lévesque auttoi tätä ensimmäisen romaanin julkaisemisessa ja saamaan kirjoitusstipendin. Sen turvin Blais pystyi asumaan vuoden Pariisissa.[1]

Blais’n ensimmäinen romaani La belle bête julkaistiin vuonna 1959. Se sai pääasiassa hyvän vastaanoton, vaikka se herätti myös kritiikkiä. Joidenkin mukaan kirja oli moraaliton, sillä siinä oli aikaansa nähden paljon väkivaltaa ja tylyä kieltä. Blais’n toinen romaani oli Tête blanche (1960). Hänen neljäs teoksensa Talvikausi Emmanuelin elämästä (1965) on käännetty yli kymmenelle kielelle. Se sai muun muassa ranskalaisen Prix Médicis -palkinnon.[1]

Blais oli tuottelias kirjailija: hän julkaisi viitisenkymmentä kirjaa. Hän sai vuonna 1968 Kanadassa kenraalikuvernöörin kirjallisuuspalkinnon teoksesta Manuscrits de Pauline Archange. Saman palkinnon hän sai vuonna 1979 teoksesta Le sourd dans la ville ja Anaïs Ségalas -palkinnon teoksesta Visions d’Anna (1982). Blais kirjoitti 2000-luvulla Soifs-romaanisarjan, jossa on kymmenen romaania. Viimeinen niistä on vuonna 2018 julkaistu Une réunion près de la mer. Sarjassa on satoja hahmoja, joista monet edustavat Yhdysvaltain marginaalissa eläviä ihmisryhmiä.[1]

Romaanien lisäksi Blais kirjoitti näytelmiä ja runoja. Hän julkaisi kaksi runokokoelmaa ja noin kymmenen näytelmää. Lisäksi hän käsikirjoitti James Dormeyerin televisiosarjaa Journal en images froides ja Anne Claire Poirierin elokuvan Tu as crié: Let Me Go.[1]

Blais on tunnetuimpia ja tutkituimpia kanadalaisia kirjailijoita. Teoksissaan hän käsittelee väkivaltaa, kapinaa ja vihaa.[1] Monet hänen henkilöhahmoistaan ovat syntyneet ilman toivoa, ja heidän tyhjää elämäänsä kuvataan usein vasten piirteetöntä maisemaa. Blais kuvaa hahmojaan säälittä ja kiihkottomasti, ja hänen teoksissaan on usein syrjäytyneitä, maahanmuuttajia, prostituoituja, homoseksuaaleja sekä varsinkin äitejä ja lapsia rakkaudettomissa suhteissa. Hahmot kärsivät sekä yksinäisyydestä että lohduttomuudesta.[4]