Maria de’ Medici

Maria oli nuorin Toscanan suurherttuan Frans I de’ Medicin (1541–1587) ja Itävallan arkkiherttuattaren Johannan (1548–1578) neljästä lapsesta. Hän menetti äitinsä viisivuotiaana ja isänsä 16-vuotiaana. Sen jälkeen hän eli suurherttuaksi nousseen setänsä Ferdinand I de Medicin hovissa. Setä pyrki nostamaan Medicien statusta järjestämällä Marien mahdollisimman hyvään avioliittoon, hyödyntäen Medicien huomattavaa varallisuutta.[2]

Maria avioitui Ranskan kuninkaan Henrik IV:n kanssa 16. joulukuuta 1600 Lyonissa.

Avioliitosta syntyivät lapset:

• Ludvig XIII (1601–1643), Ranskan kuningas,
• Élisabet (1602–1644), Espanjan kuningatar, Filip IV:n puoliso,
• Christine (1606–1663), Savoijin herttuatar, herttua Victor-Amédéen puoliso,
• Nicolas (1607–1611), nuorena kuollut vammainen lapsi,
• Gaston (1608–1660), Orléansin herttua,
• Henrietta Maria (1609–1669), Englannin kuningatar ja Kaarle I:n puoliso.

Maria de’ Medicistä tuli sukunsa perinteiden mukaisesti merkittävä taiteiden suojelija sijaishallitsijakaudellaan. Hän rakennutti Luxembourgin palatsin perheensä asunnoksi. Hän halusi siihen vaikutteita lapsuudenkodistaan, Firenzen Palazzo Pittistä, mutta arkkitehtuurikilpailun voittanut de Brosse teki siitä pääosin perinteisen ranskalaisen linnan. Maria d' Medici sisusti linnaa 1620-luvulla. Hän tilasi Peter Paul Rubensilta kaksi maalaussarjaa, toisen itsestään, toisen edesmenneestä aviomiehestään. Viimeksi mainittua ei toteutettu. Saliin nimeltä Cabinet des Muses hän tilasi maalauksia Giovanni Baglionelta, Cabinet Doréhen tuli tuon ajan firenzeläisten taiteilijoiden teoksia. Medicin Ranskaan tuomat italialaiset taiteilijat ja taideteokset vaikuttivat Ranskan maalaustaiteen kehitykseen.[3]

Maria de’ Medicin saapuminen Marseillen satamaan Rubensin kuvaamana.

Henrik IV:n ja Maria de’ Medicin välinen avioliitto vastasi ennen kaikkea Ranskan kuninkaan hallitsijasuvun ja talouden etuja. Medicien perhe, joka omisti Ranskan kuninkaan luotottajapankin, lupasi myötäjäisinä 600 000 kultaecuta, josta puolet kuitattiin kuninkaan veloista, toinen puoli tuli käteisenä morsiamen mukana.[2]

Suurelliset häät järjestettiin Firenzen tuomiokirkossa ja kestivät kymmenen päivää. Sulhanen oli sotatoimissa ja hänet vihittiin edustajansa välityksellä.[2] Maailman vanhin säilynyt ooppera, Euridice, kantaesitettiin häiden yhteydessä.[4]

Toinen vihkiminen tapahtui Lyonissa, mihin morsian matkusti meritse Marseillen kautta ja sulhanen saapui viime hetkellä ratsain.[2]

Maria de’ Medici tuli pian raskaaksi, synnytti dauphin Ludvigin 27. syyskuuta 1601 ja antoi kuninkaalle aihetta tyytyväisyyteen. Myös kuningaskunta, joka oli odottanut dauphinin syntymää, riemuitsi, sillä edellisen dauphinin syntymästä oli kulunut yli neljäkymmentä vuotta. Maria jatkoi esimerkillisen aviopuolison roolissa oloaan ja synnytti kuninkaalle useita jälkeläisiä.

Maria de’ Medici ei tullut aina toimeen puolisonsa Henrik IV:n kanssa. Hän oli luonteeltaan hyvin mustasukkainen eikä suvainnut miehensä naisseikkailuja. Henrik IV edellytti vaimonsa seurustelevan rakastajattariensa kanssa ja kieltäytyi antamasta vaimolleen varoja, joita tämä mielellään olisi käyttänyt kuningattaren aseman vaatimiin menoihin.

Maria oli huolissaan asemastaan, sekä protestanttien ja katolisten välisten jännitteiden että Henrikin rakastajattarien takia. Hän halusi viralliset kruunajaiset, jotka järjestettiin kun Henrik oli lähdössä sotaretkelle ja Marian piti toimia hänen sijaisenaan.[2] Kruunajaiset pidettiin 13. toukokuuta 1610 kruunajaiset kuitenkin järjestettiin Saint-Denisen basilikassa lähellä Pariisia. Kuningatar suoritti juhlallisen tulonsa Pariisiin. Seuraavana päivänä Henrik IV sai surmansa.

Maria de’ Medici voiteluasussaan. Maalannut François Pourbus nuorempi vuonna 1610.

Kun kuningas Henrik IV kuoli 14. toukokuuta 1610, Maria de’ Medici ryhtyi hoitamaan sijaishallitusta poikansa Ludvig XIII:n nimissä. Kuningas oli vasta yhdeksänvuotias ja liian nuori hallitsemaan. Maria meni mukaan Ranskan politiikkaan. Hän aloitti valitsemalla itselleen miehensä entiset neuvonantajat, mutta vähän ajan kuluttua hän erotti neuvonantajansa. Sijaishallitsijana, voimattomana oman maansa aateliston edessä ja samoin myös eurooppalaisten naapurivaltojen suhteen, hän saattoi vain tehdä näkyvän pesäeron miehensä noudattamaan politiikkaan eli Ranskan menetetyn suuruuden takaisinvaltaamiseen. Ensiksi hänen oli tehtävä rauha Espanjan kanssa, ja se toteutui vuonna 1615, kun solmittiin kaksi avioliittoa maiden kuningashuoneiden kesken. Marian tytär Elisabeth avioitui Espanjan prinssin, tulevan Filip IV:n kanssa, ja hänen poikansa Ludvig avioitui Espanjan prinsessa Annen kanssa.

Leskikuningattaren harjoittama politiikka herätti runsaasti tyytymättömyyttä. Toisaalta protestantit olivat huolestuneita Marian lähentymisestä katolisen Espanjan kuninkaan Filip III:n kanssa. Marialla oli myös läheisinä neuvonantajinaan italialaisia, ja ranskalaisten ksenofobia kohdistui juuri heihin. Ranskalaiset uskoivat italialaisten neuvonantajien raunioittavan Ranskan. Hyödyntäen sijaishallituksen heikkoutta valtakunnan ylhäisimmät aateliset, Condén (Henri II de Bourbon, Burgundin kuvernööri, kolmas Condén ruhtinas, Montmorencyn, Albret’n, Enghien ja Belleraden herttua ja Ranskan pääri) johdolla, kapinoivat Maria de’ Mediciä vastaan saadakseen taloudellista kompensaatiota.

Vuosien kuluttua, kun Marian oli karkottanut hänen oman poikansa, syntyi vähitellen musta legenda Maria de’ Medicistä. Silloin puhuttiin suunnattomasta italialaisten suosikkien suosimisesta, taloudellisesta tuhlailusta, joka aiheutui leskikuningattaren ja hänen seurueensa tuhlailusta. Puhuttiin myös Marian korruptoituneesta hallinnosta. Maria ja hänen poikansa, kuningas, ymmärsivät toisiaan verrattain heikosti. Ludvig XIII koki äitinsä käyttäytymisen itseään nöyryyttävänä, ja vuonna 1617 hän järjesti vallankaappauksen ja murhautti Concino Concinin, joka oli ollut äidin tärkein neuvonantaja. Saatuaan vallan itselleen Ludvig XIII ajoi äitinsä sisäiseen maanpakoon Blois’n linnaan.

Maria de’ Medici. Maalannut Rubens.

Vuonna 1619 leskikuningatar lähti kultaisesta vankeudestaan ja nostatti kapinan kuningasta, omaa poikaansa, vastaan. Tämä tunnetaan "Äidin ja pojan välisen sodan" nimellä. Kardinaali Richelieu tekee Angoulêmessä ensimmäisen sovintoesityksen, joka johtaakin konfliktin lientymiseen. Mutta leskikuningatar ei ollut tyytyväinen ja elvytti sodan liittoutumalla valtakunnan korkeiden aatelisten kanssa. Se oli ”Toinen äidin ja pojan välinen sota”. Aateliston liittymä koki pian tappion Pont-de-Cén taistelussa. Voitokas kuningas antoi anteeksi äidilleen ja ruhtinaille. Tiedostaen tilanteen kuningas totesi, että hän ei voisi luottaa tapahtumien rauhoittumiseen niin kauan kuin leskikuningatar olisi sisäisessä maanpaossa. Hallitsija salli äitinsä palata hoviin. Leskikuningatar palasi Pariisiin, jossa hän keskittyi Luxemburgin palatsin rakentamiseen. Vuonna 1622 tapahtuneen Luynesin herttuan kuoleman jälkeen Maria aloitti paluun poliittiseen elämään. Richelieun rooli oli keskeinen äidin ja pojan suhteiden paranemisessa. Hän jopa sai leskikuningattaren palaamaan kuninkaan neuvoston jäseneksi.

Maria de’ Medici jatkoi kuninkaan neuvoston jäsenenä olemista, ja siten hän seurasi kardinaali Richelieun neuvoja. Hän oli itse esitellyt kardinaalin kuninkaan ministeriksi. Vielä myöhemminkään Maria ei havainnut suojattinsa vallan kasvamista. Kun hän lopulta tajusi sen, hän katkaisi suhteensa kardinaaliin ja koetti kaikin keinoin syrjäyttää tämän. Hän ei vieläkään tuntenut kuningasta henkilönä, koska uskoi voivansa varsin vaivattomasti saattaa kardinaalin kuninkaan epäsuosioon. Kuuluisana Nenästä vedettävien päivänä (Jounée des Dupes) 12. marraskuuta 1630 kardinaali jäi paikalleen keskeiseksi ministeriksi, ja Marian oli tehtävä sovinto tämän kanssa.

Leskikuningatar päätti lopulta vetäytyä hovista. Kuningas piti häntä liian juonittelevana ja passitti Gompiégnen palatsiin. Sieltä Maria karkasi Brysseliin vuonna 1631, jossa hän valitteli kohtaloaan. Leskikuningatar etsi turvapaikkaa Ranskan vihollisten luota. Hän kuitenkin menetti näin tehdessään Ranskan kuningattaren statuksen ja siten myös eläkkeensä.

Maria de’ Medicin loppu on surullinen. Vuosien ajan hän matkusti eurooppalaisesta hovista toiseen, Saksassa ja Englannissa, mutta hän ei voinut koskaan palata Ranskaan. Hän kuoli pakolaisena Rubensin synnyinkodissa vuonna 1642 muutama kuukausi ennen Richelieuta.

• Delorme, Philippe; Marie de Médicis, Histoire des Reines de France, Ed. Pygmalion, 1999.
• Dubost, J.-Fr.; La France italienne, Paris, Aubier, 1997.
• Kirchhoff, Elisabeth; Rois et Reines de France. Sisältää myös Mémoires de Commines. 1996.
• La France de la monarchie absolue, 1610–1715 / [publ. par] L'histoire ; introd. et bibliogr. commentée par Joël Cornette . - Paris : Éd. du Seuil, 1997
• Leblanc-Ginet, Henri; Histoire des Rois de France. Éditions Moréna et Actualités de l'Histoire, 1997.
• Les Rois de France. Judocus. Pariisi 1989
• Pacht-Bassani, P. (et al.); Marie de Médicis, Un gouvernement par les arts, Somogy, 2004
• Delaunay, Mathieu ; Marie de Médicis et ses ancêtres. – Paris : Éditions généalogiques de la Voûte, coll. « Reine de France », 2005. 44 p., 21 cm. – [2-84766-253-7].
• Wenzler, Claude; Généalogie des Rois de France. Èditions Ouest-France. 1994.