Mari Leppänen

Arkkipiispa Kari Mäkinen avustajineen vihki Leppäsen papin virkaan Turun tuomiokirkossa 4. maaliskuuta 2012.[4] Tapahtuma herätti runsaasti huomiota herätysliikkeen piirissä, kirkossa ja julkisissa tiedotusvälineissä.[5][6] Leppänen tuli julkisuudessa tunnetuksi ensimmäisenä vanhoillislestadiolaisena naispappina.[7][6]

Leppänen toimi Liedon seurakunnan tiedottajana ja vuoden 2012 alusta seurakuntapastorina. Tämän jälkeen hän työskenteli Kirkkohallituksessa, ja hänen vastuullaan oli seurakuntavaalien 2014 viestintä. Vuodesta 2015 hän toimii piispa Kaarlo Kallialan erityisavustajana Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulissa. Hiippakuntadekaanin tehtäviä hän hoiti vuodesta 2018 alkaen ensin viransijaisena ja vuodesta 2019 vakituisena viranhaltijana.[2][8]

Leppänen valittiin Turun arkkihiippakunnan piispaksi toisella äänestyskierroksella joulukuussa 2020. Hän sai 565 ääntä ja Turun Mikaelinseurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoinen 467 ääntä. Hän seuraa virassa Kaarlo Kallialaa. Hänet vihittiin virkaan 7. helmikuuta 2021.[9]

Leppänen on tiettävästi järjestyksessä toinen vanhoillislestadiolainen nainen, joka on vihitty papiksi. Vuonna 1988 pappisvihkimyksen sai vanhoillislestadiolainen Valma Luukka, joka ei tosin ole ollut Rauhanyhdistyksen jäsen.[10] Leppänen on siten merkittävä uranuurtaja nykyisin vahvasti maallikko- ja miesjohtoisessa herätysliikkeessä, jolla on 170-vuotinen historia. Vanhoillislestadiolaisuuden tutkija, dosentti Seppo Lohi on todennut Kotimaa-lehdessä, että Leppäsen pappisvihkimys on ”historiallinen tapaus” kirkon suurimman herätysliikkeen piirissä.

Leppäsen pappisvihkimyksen osakseen saama huomio mediassa ja julkisessa kansalaiskeskustelussa johtuu siitä, että vanhoillislestadiolaisuus on evankelis-luterilaisen kirkon suurin herätysliike, joka ei kuitenkaan salli liikkeeseen kuuluvien naisteologien ottaa vastaan papin tehtävää. Naispappeus hyväksyttiin Suomen luterilaisessa kirkossa vuonna 1986,[11] mutta vanhoillislestadiolaisuuden päättävä elin Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK) on ilmoittanut, että liikkeessä ei hyväksytä kirkon virkakäsitystä.

Leppäsen pappisvihkimys merkitsee sitä, että hän avoimesti kyseenalaistaa oman herätysliikkeensä naisten pappeutta koskevan kiellon, kuten tekevät myös myöhemmin samaan ratkaisuun päätyvät muut vanhoillislestadiolaiset naiset. Leppäsen osalta papin tehtävään sitoutuminen on aiheutunut hänelle henkilökohtaisia seuraamuksia, joista tiedotusvälineet ovat raportoineet julkisuudessa.[12] Leppäsen mukaan hänet on pyritty eristämään sosiaalisesti ja hengellisesti.[13] ”Näin jyrkkiä äänenpainoja en osannut odottaa Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen ja paikallisyhdistyksen johdolta”, hän totesi.[14]

Leppäsen jälkeen vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piiristä papiksi on vihitty myös Meri-Anna Hintsala (nyk. Meri-Anna Paloniemi) ja Ulla Palola.

Kotimaa24-verkkosivuston tietojen mukaan SRK:n ja Turun Rauhanyhdistyksen johtokunnan viesti Leppäselle on, että hän siirtyy pappisvihkimyksen myötä liikkeen ulkopuolelle eikä voi toimia yhdistyksen tehtävissä. Yhdistyksen puheenjohtaja Kimmo Puolitaival kuitenkin lausui:

”Haluamme rukouksin ja rakkaudella muistaa sitäkin, joka valitsee toisin. Olemme katuvalle aina valmiita saarnaamaan kaikki synnit anteeksi. Toivotan myös kaikki tervetulleeksi ja Lopen Suviseuroihin kuuntelemaan, mikä on se usko, joka meille on niin luovuttamaton.”[15]

Puolitaival on sanonut, että muutamista eriävistä mielipiteistä huolimatta liikkeen kanta naispappeuteen ei ole muuttunut eikä muutosta ole näköpiirissä.[16]

Samainen yhdistys on Kotimaa24:n tietojen mukaan erottanut Leppäsen puolison Risto Leppäsen yhdistyksen puhujan tehtävistä. Syynä on Risto Leppäsen salliva suhtautuminen naispappeuteen.[17] Arkkipiispa Mäkinen on ilmaissut huolensa vanhoillislestadiolaisen liikkeen toimista naispappeuteen myönteisesti suhtautuvia kohtaan.[18]

Leppänen on myös tutkija, ja hän käynnisti vanhoillislestadiolaisuutta koskevan tutkimushankkeen vuonna 2010. Hanke pyrkii selvittämään naisteologien roolia lestadiolaisessa herätysliikkeessä 1900-luvulla.^lähde?

Pro gradu -tutkielmassaan Naispappeuspuhe vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä vuosina 1975–2010 (2011)[19] Leppänen selvitti vanhoillislestadiolaisuuden sisällä käytyä keskustelua naispappeudesta. Kyseessä on ensimmäinen vanhoillislestadiolaisia naisteologeja koskeva tutkimus.[20]

Tutkimuksen aineisto koostuu painettujen historiallisten lähteiden lisäksi haastatteluaineistosta. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että keskustelu naisten pappeudesta vanhoillislestadiolaisuudessa on ollut miesten puhetta naisten pappeudesta (Leppänen Ajankohtaisessa Kakkosessa 6.3.2012).[5] Vanhoillislestadiolaiset naiset, jotka edustavat herätysliikkeen jäsenistön enemmistöä, on herätysliikkeessä Leppäsen käsityksen mukaan jätetty kirkon virkakäsityksestä käydyn keskustelun ja päätöksenteon ulkopuolelle.^lähde?

Mari Leppänen on toimittanut yhdessä yhteiskuntatieteilijä Johanna Hurtigin kanssa kirjan Maijan tarina, joka käsittelee lasten seksuaalista hyväksikäyttöä vanhoillislestadiolaisuudessa. Teos ilmestyi huhtikuussa 2012. Maijan tarina valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi. Valinnan teki ortodoksikirkon arkkipiispa Leo, ja valinta julkistettiin Helsingin kirjamessuilla. Teos voitti myös yleisöäänestyksen.[21] Teosta käsitellään Jani Kaaron artikkelissa Lestadiolaiset modernilla noitaroviolla.[22]