Marco Minghetti

Minghetti opiskeli Bolognan yliopistossa, mutta omistautui pian sen jälkeen politiikalle. Hän toimitti Bolognassa Il Feldineo -nimistä maltillista liberaalia sanomalehteä ja kannatti poliittisia reformeja Kirkkovaltiossa. Minghetti valittiin vuoden 1847 lopussa Kirkkovaltion Consulta-neuvostoon ja maaliskuussa 1848 uudistusmielinen paavi Pius IX nimitti hänet yleisten töiden ministeriksi Giacomo Antonellin johtamaan hallitukseen. Minghetti erosi kuitenkin vielä samana vuonna ja liittyi esikuntaupseerina Sardinian kuningaskunnan armeijaan, joka taisteli Pohjois-Italiassa itävaltalaisia vastaan. Vuoden 1848 lopussa hän palasi Roomaan. Vallankumousliikehdinnän epäonnistuttua Italiassa Minghetti vietti seuraavat vuodet matkustelemalla sekä kirjoiittelemalla kansantaloudellisia tutkimuksia.[2][1]

Vuonna 1859 Sardinian kuningaskunnan pääministeri Camillo Cavour nimitti Minghettin ulkoministeriönsä pääsihteeriksi. Hän toimi myös puhemiehenä Kirkkovaltiosta irtautuneen Romagnan maakunnan kansalliskokouksessa, joka päätti alueen yhdistämisestä Sardiniaan. Marraskuusta 1860 elokuuhun 1861 hän toimi Sardinian ja sen seuraajavaltioksi perustetun Italian kuningaskunnan sisäministerinä. Joulukuussa 1862 Minghetti nimitettiin valtiovarainministeriksi ja maaliskuussa 1863 hän seurasi Luigi Carlo Farinia pääministerinä. Minghetti teki 15. syyskuuta 1864 Ranskan keisari Napoleon III:n kanssa sopimuksen, jonka mukaan Ranska vetäisi miehitysjoukkonsa pois Roomasta vastineena Italian pääkaupungin siirtämiselle Torinosta Firenzeen. Koska sopimus merkitsi samalla luopumista vaatimuksista liittää Rooma yhdistyneeseen Italiaan, se herätti Italiassa voimakasta arvostelua. Lisäksi erityisesti torinolaiset olivat tyytymättömiä pääkaupungin aseman menetykseen. Seurauksena Minghetti joutui eroamaan vain viikkoa myöhemmin, 23. syyskuuta.[2][1]

Minghetti toimi 1868–1869 Italian lähettiläänä Lontoossa ja toukokuusta marraskuuhun 1869 Italian maatalousministerinä. Kesällä 1873 hän palasi oikeistohallituksen pääministeriksi. Hän otti itselleen myös valtiovarainministerin salkun, ja onnistui siinä ominaisuudessa tasapainottamaan valtion budjettia. Minghettin toisen hallituksen horjuva sisäpolitiikka kuitenkin johti lopulta sen kaatumiseen maaliskuussa 1876 ja pääministeriksi tuli vasemmistolainen Agostino Depretis. Minghetti esiintyi tämän jälkeen vielä joidenkin vuosien ajan Italian oikeisto-opposition johtajana.[2][1]