Marcel Breuer
Marcel Lajos Breuer (22. toukokuuta 1902 Pécs, Unkari – 1. heinäkuuta 1981 New York) oli unkarilaissyntyinen modernismityylisuunnan arkkitehti ja huonekalumuotoilija, joka opiskeli ja sitten opetti Saksan Bauhaus-muotoilukoulussa 1920–1930-luvuilla ja työskenteli vuodesta 1937 alkaen Yhdysvalloissa.
Kahdeksantoistavuotias Breuer oli yksi nuorimmista Bauhaus-kouluun hyväksytyistä oppilaista. Bauhausin voimahahmo Walter Gropius vakuuttui pian Breuerin lahjakkuudesta ja teki tästä koulun puusepänverstaan päällikön. Kun koulu oli muuttanut Weimarista Dessauhun vuonna 1925, Breuer palasi sinne lyhyen Pariisissa viettämänsä jakson jälkeen jatkaakseen työtä Josef Albersin, Wassily Kandinskyn ja Paul Kleen kollegana, nyt koulun vasta perustetulla arkkitehtuuriosastolla.
Breuer tuli tunnetuksi polkupyörän ohjaustangosta ideansa saaneista putkirunkoisista huonekaluista, joista tuli yksi modernismin symboleista 1920-luvulla. Hän pääsi itseään viitisentoista vuotta vanhempien arkkitehtien Le Corbusier’n ja Ludwig Mies van der Rohen suosioon ja alkoi Gropiuksen avulla saada ensimmäisiä sisustussuunnittelutehtäviä.
1930-luvulla juutalainen Breuer joutui pakenemaan Saksassa valtaan päässeitä natseja Lontooseen. Siellä hän pääsi Jack Pritchardin johtamaan Isokoniin, joka oli Britannian ensimmäisiä moderniin muotoiluun suuntautuneita yrityksiä. Siellä Breuer alkoi tehdä kokeiluja muun muassa taivutetun vanerin käytöstä huonekaluissa. Vuosina 1935–1937 hän suunnitteli useita asuintaloja yhdessä englantilaisen F. R. S. Yorken kanssa.
Vuonna 1937 Walter Gropius lähti Harvardin yliopiston muotoilukoulun johtajaksi ja onnistui houkuttelemaan Marcel Breuerin mukaansa Yhdysvaltoihin. Kaksikko muodosti kiinteän työparin, jolla oli suuri vaikutus amerikkalaiseen moderniin asuinrakentamiseen. Heidän vaikutteensa levisivät oppilaiden välityksellä; heihin kuuluivat muiden muassa Paul Rudolph, Eliot Noyes, I. M. Pei, Ulrich Franzen, John Johansen ja Philip Johnson. Yksi parhaiten säilyneistä Breuerin ja Gropiuksen yhtenäistaideteoksista (Gesamtkunstwerk) noilta ajoilta on Pittsburghiin rakennettu Frank House.
Breuer katkaisi yhteistyön Gropiuksen kanssa vuonna 1941, meni naimisiin heidän yhteisen sihteerinsä Constance Crocker Leightonin kanssa ja muutti New Yorkiin, jossa työskenteli ja asui elämänsä loppuun asti.
Marcel Breuerin läpimurto julkisten rakennusten suunnittelijana oli vuonna 1955 valmistunut Unescon päämaja Pariisissa, jonka parissa hän teki yhteistyötä muun muassa italialaisen betonirakenneinsinöörin Pier Luigi Nervin kanssa. Gropiuksen myötä yhteistyöhön tottuneena hän käytti taitavia ja nimekkäitä arkkitehteja työkumppaneinaan monissa muissakin hankkeissa.
Breuerin tyylikausista ensimmäinen oli kansainvälisen tyylin ”valkoinen lasilaatikko” -ihanne. Tämän tyylin töihin kuuluvat ensimmäiset pientalot Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Toiseen kauteen kuuluvat melko vaatimattomat puujulkisivut, kuten hänen ensimmäisessä itselleen New Canaaniin rakentamassa talossa. Kolmannessa vaiheessa hän kehitti betonielementeistä julkisivujärjestelmän, jota käytti muun muassa IBM:n laboratoriorakennuksessa. Neljättä tyylikautta luonnehtivat kivestä ja muotoillusta betonista tehdyt julkisivut, kuten New Yorkin Whitney-taidemuseossa, Atlantan kirjastossa ja Breuerin toisessa itselleen rakentamassa talossa New Canaanissa.
Stillman House, Litchfield, Connecticut, 1950
Clevelandin taidemuseo, Ohio , 1971_-_2.JPG.webp)
Ministeriörakennus, Washington DC, 1968
Massachusettsin yliopiston kampuskeskus, Amherst, 1965–69
Clevelan Trust -tornitalo, Cleveland, Ohio, 1971
