Maolaisuus

Katso myös: Mao Zedongin elämäkerta

Mao Zedongin (1893–1976) omintakeinen poliittinen ajattelu kehittyi vaiheittain, ja sen synty tulee nähdä 1900-luvun alun Kiinan kontekstissa. Maa oli sisäisesti jakautunut ja siirtomaavaltojen miehittämä.[2] Yhteiskunta oli epätasa-arvoinen ja maalaisköyhälistön asema huono.[5] Väkivaltaiset levottomuudet ja kapinat olivat yleisiä, ja rikollisten julkinen nöyryyttäminen ja teloittaminen olivat tavanomaisia käytäntöjä.[6] Peräti kymmenesosa kiinalaisista oli työttömiä, eli köyhyydessä ja suhtautui vihamielisesti maanomistajaluokkaan, johon Maonkin perhe kuului.[7] Jopa rauhan ja hyvien satojen aikoina miljoonia ihmisiä kuoli nälkään vuosittain.[8] Kiinalaisen älymystön keskuudessa kehittyi vuodesta 1915 alkaen radikaali liike, joka hylkäsi länsimaisen liberalismin ihanteet ja pani toivonsa marxilaisuuteen ja leninismiin.[9]

Mao oli luonteeltaan opportunistinen ja suhtautui varauksellisesti ylenmääräiseen teoretisointiin.[2] Jo varhain hänen ajatteluaan leimasi voimakas länsimaiden ja imperialismin vastaisuus.[2] Marxismi-leninismiin hän alkoi tuntea vetoa 1910-luvun viimeisinä vuosina,[10][2] ja vuonna 1919 hänen ajattelunsa radikalisoitui voimakkaasti.[11] Marxilaisuuden lisäksi Mao sai vaikutteita klassisesta liberalismista, anarkismista ja feminismistä.[12] Alkuvuodesta 1921 hän vakuuttui lopullisesti siitä, että myös kiinalainen yhteiskunta tulisi rakentaa kommunismin oppien mukaisesti.[10] Nuoruudessaan Mao jakoi kiinalaisälymystön perinteisen käsityksen, jonka mukaan työläiset ja pienviljelijät olivat tietämättömiä ja likaisia. Kommunistiksi ryhdyttyään Maon mielikuva työväestöstä muuttui myönteisemmäksi.[10] Mao suhtautui kuitenkin edelleen ylenkatseella maalaisiin ja yhtyi Karl Marxin kantaan, jonka mukaan vallankumouksen tulee tapahtua kaupunkien työväestön johdolla.[10][2] Vasta kesän 1925 mielenosoitukset Shaoshanissa vakuuttivat Maon maalaisköyhälistössä piilevästä poliittisesta mahdista. Myöhemmällä urallaan hän tukeutuikin politiikassaan juuri maaseutuun ja alkoi pitää sitä Kiinan uudestisyntymän alkulähteenä.[10]

Katso myös: Kiinan sisällissota

Mao kirjoittaa teoriaansa ”pitkittyneestä sodasta”. Kuva Yan’anista vuodelta 1938.

”Poliittinen valta kasvaa kiväärin piipusta” kuuluu Maon tunnetuimpiin lausahduksiin. Ajatukseen todennäköisesti vaikuttivat hänen kokemuksensa nuorena Sun Yat-senin armeijan sotilaana.[9] Kiinan sisällissodan alussa Mao toivoi satojen miljoonien aseistamattomien maalaisten yht’aikaisen kansannousun johtavan nopeaan vallankumoukseen. Todellisuudessa vallankumouksen ydinjoukoksi muotoutui kommunistisen puolueen aseellinen siipi, Kiinan puna-armeija eli myöhempi Kansan vapautusarmeija. Se hyötyi suuresti Kiinan maalaisväestön hiljaisesta sympatiasta, mikä mahdollisti pitkittyneen kulutussodan kaupunkeihin tukeutunutta Kuomintangia vastaan.[13]

Pitkän marssin (1934–1935) myötä Mao nousi Kiinan kommunistisen puolueen tosiasialliseksi johtajaksi. Hän asettui Yan’aniin, missä hänellä oli pitkästä aikaa oli pitkästä aikaa mahdollisuus paneutua poliittiseen opiskeluun ja kirjoittamiseen. Vuosina 1936–1940 Mao kirjoitti monet merkittävimmistä politiikan tutkielmistaan. Hän luki neuvostoliittolaista filosofiaa ja kehitti oman näkemyksensä dialektiikasta.[14]

Monissa teksteissään Mao käsitteli sissi- ja vallankumoussodan teoriaa. Kiinan–Japanin sodan alkuvuosina Mao oli valmis Kuomintangia kohtaan tehtyihin myönnytyksiin, ja suosi ajatusta pitkästä, yhdistyneen rintaman käymästä kulutussodasta. Sodan jälkeen Kiina tuli jälleenrakentaa KKP:n ja Kuomintangin yhteistyössä. Talvesta 1939–1940 alkaen kommunistien tulevaisuudennäkymät olivat kohentuneet ja Mao omaksui puhdasoppisemman linjan, jonka mukaan jälleenrakennuksesta vastaisi kommunistien johtama ”useiden puolueiden diktatuuri”. Mao katsoi, että Kiinan kamppailu Japania vastaan oli osa maailmanlaajuista vallankumousta, jossa työtätekevä väestö taisteli Ison-Britannian, Saksan ja Japanin harjoittamaa imperialismia vastaan. Kaukaisemmassa tulevaisuudessa tulisi kuitenkin aika kommunistien yksinvallalle ja sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen perustamiselle.[14]

Lokakuussa 1938 Mao esitteli ensimmäistä kertaa ajatuksen ”kiinalaistetusta” marxilaisuudesta, joka sopeutuisi paitsi Kiinan yhteiskunnallisiin oloihin myös Kiinan kulttuurin ominaispiirteisiin. Eräänä tarkoituksena oli vähentää Kiinan riippuvuutta Neuvostoliiton avusta ja heikentää Neuvostoliiton vaikutusvaltaa Kiinan sisäisiin asioihin.[14] ”Kiinalainen kommunismi” ja ”marxilaisuuden kiinalaistaminen” merkittiin puolueohjelmaan 1945. Käytännössä tämä tarkoitti maolaisuuden virallistamista.[15]

Katso myös: Kiinan kansantasavallan historia

Lokakuussa 1949 Mao julisti Kiinan kansantasavallan perustetuksi, ja hänet nimitettiin valtionpäämieheksi.[16] Alkuun maata johdettiin neuvostoliittolaisten asiantuntijoiden avulla.[17] Mao ja Liu Shaoqi päättivät, että sosialismiin siirtyminen alkaisi kaupungeista. Maatalous kollektivisoitaisiin vasta, kun kotimainen teollisuus kykenisi tuottamaan tähän tarvittavat koneet.[18] Seuraavina vuosina Mao vähitellen hylkäsi Neuvostoliitosta omaksutun ajatuksen, jonka mukaan teollistumisen tulisi edeltää sosialismiin siirtymistä.[18] Neuvostoliiton äärimmäisen keskitettyyn talousjärjestelmään Mao suhtautui epäilevästi.[19]

Vuodesta 1957 alkaen Mao,[20] joka sisällissodan vuosina oli kuulunut KKP:n stalinistisiipeen,[21] alkoi enenevässä määrin irtautua neuvostojohtaja Josif Stalinin esimerkistä. Kansantasavallan alkuvuosien neuvostotyylinen hallinto korvautui ”vallankumousidealismilla”.[20] Yhteistoimintatilojen saavutuksista vakuuttuneena Mao pani uskonsa tavallisten kiinalaisten ja erityisesti maaseudun väestöön, jota alettiin mobilisoida erilaisiin massakampanjoihin. Niissä kiinalaisia kannustettiin ponnistelemaan vallankumouksellisten tavoitteiden eteen puutteellisista aineellisista resursseista välittämättä.[18] Suuren harppauksen (1958–1960) jälkeisinä vuosina Mao alkoi enenevässä määrin korostaa jatkuvan luokkataistelun merkitystä.[22][23] Hän oli huolestunut uuden byrokraattien ja puoluekaaderien eliitin synnystä ja ehdotti ratkaisuksi kansanjoukkojen kollektiivista tahtoa ja päätöksentekoa, jotka korvaisivat perinteisen taloustieteen ja johtamistaidon. Moniin Maon joukkokampanjoihin liittyi poliittista väkivaltaa, eivätkä ne kyenneet luomaan vakaata talouskasvua.[2] Maon kauden lopulla suurin osa Kiinassa käydystä poliittisesta keskustelusta taantui erilaisten ulkoa opeteltujen iskulauseiden ja kliseiden toisteluksi. Erityisen suuri merkitys oli Pienellä punaisella kirjalla, johon oli koottu yksinkertaistettuja otteita Maon teksteistä.[15]

Vuoden 1954 perustuslaissa mainittiin toistuvasti sekä ”suuri johtaja puhemies Mao Zedong” että ”Mao Zedongin ajattelu”. Vuonna 1975 viittaukset suureen johtajaan poistettiin ja Mao Zedongin ajattelu korvattiin ”marxismi-leninismi-Mao Zedongin ajattelulla”.[24]

Maon kuollessa suurin osa kiinalaisista oli jo menettänyt uskonsa kommunismiin ja maolaisuuteen. Kiinan uusi johto oli aiempaa maltillisempi mutta vältti Maon ylenmääräistä arvostelua.[25] Maon kuolemaa seuranneen valtataistelun voittajaksi nousi Hua Guofeng, joka esiintyi Maon aateperinnön suojelijana. Vuonna 1977 ilmestynyt Maon Koottujen teosten V osa sementoi Huan aseman Maon ajattelun virallisena tulkitsijana.[15]

Deng Xiaoping syrjäytti Huan 1980-luvun alussa ja aloitti maolaisten rakenteiden purkamisen. Mao Zedongin ajattelua ei enää nähty yksittäisen henkilön luomuksena vaan Kiinan vallankumousjohtajien kollektiivisen viisauden kiteytymänä.[15] Koulutusta ja ammattimaista johtajuutta alettiin painottaa jälleen, eikä maolaisuudella nykyään ole Kiinassa kuin historiallista merkitystä.[2] Kiinan nykyinen perustuslaki mainitsee silti edelleen Mao Zedongin ajattelun yhdessä ”Deng Xiaopingin teorian” sekä ”Xi Jinpingin ajattelun” kanssa.[26]