Mannerheim-risti

Mannerheim-risti on suomalainen kunniamerkki. Mannerheim-ristin 1. ja 2. luokan ristit kuuluvat Vapaudenristin ritarikuntaan. Ritarikunnan sisäisessä järjestyksessä 1. luokan Mannerheim-risti on toisena Vapaudenristin Suurristin (VR SR) jälkeen. 2. luokan Mannerheim-risti on järjestyksessä neljäs. 1. ja 2. luokan väliin sijoittuu Vapaudenristin 1. luokka rintatähtineen (VR 1 rtk.)

Mannerheim-risti (yllä 1.lk ja alla 2.lk, Ristikkäiset marsalkansauvat merkitsevät toiseen kertaan myönnettyä II luokkaa).

Mannerheim-ristin ritariksi nimitettiin jatkosodan aikana ja välittömästi sotien jälkeen 191 sotilasta.[1] Puolustusvoimien komentajina toimi sotien jälkeen kolme Mannerheim-ristin ritaria: kenraalit Erik Heinrichs (1945), Kaarlo Heiskanen (1954–1959) ja Yrjö Keinonen (1965–1969). Viimeinen puolustusvoimien palveluksessa ollut ritari oli merivoimien komentajana vuosina 1966–1974 toiminut vara-amiraali Jouko Pirhonen.[2] Ritariksi nimitettyjen keski-ikä oli 32 vuotta.

Tausta

Mannerheim-risti oli jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin mukaan ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin oma ajatus. Mannerheim halusi kunniamerkin, joka voitiin samanlaisena – ilman aikaisempaa "luokkajakoa" – antaa niin kenraalille kuin sotamiehellekin. Ristin piirsi Oskar Pihl Vapaudenristien pohjalta, jotka Akseli Gallen-Kallela oli suunnitellut.[3] Ensimmäinen ritari oli 5. divisioonan komentaja, eversti Ruben Lagus, nimityspäivä on 22. heinäkuuta 1941. Seuraava ritari oli VI armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Paavo Talvela, kolmas 14. divisioonan komentaja, eversti Erkki Raappana ja neljäs jalkaväkirykmentti 27:n panssarintorjuntatykin ampuja, sotamies Vilho Rättö.

Lisäyksiä ja muutoksia

Vuoden 1940 joulukuussa tehtiin lisäys Vapaudenristin ja Vapaudenmitalin kunniamerkeistä 8. joulukuuta 1939 annettuun asetukseen, jolloin sen 4. pykälä totesi: "Erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erityisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi voidaan Suomen puolustusvoimain sotilas hänen sotilasarvostaan riippumatta nimittää 1. tai 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi."

Ristin myöntämistä koskeviin säädöksiin tehtiin sodan aikana kaksi huomattavaa muutosta. Laki kunniapalkinnon suorittamisesta... annettiin 14. toukokuuta 1943, jolla ristiin liitettiin valtion varoista maksettava 50 000 markan kunniapalkinto, joka suuruudeltaan vuonna 1943 vastasi vakinaisessa palveluksessa olevan luutnantin vuosipalkkaa. Toisena muutoksena 18. elokuuta 1944 lisättiin asetukseen mahdollisuus palkita sotilas uusista ansioista toistamiseen.

Koska Mannerheim-risti oli korkein sotilaallisista ansioista myönnettävä kunnianosoitus, sen jakaminen haluttiin heti alussa rajoittaa pieneksi, ja tässä myös pysyttiin: Mannerheim-ristin sai kaikista sotilaista noin 0,03 prosenttia. Esitykset kulkivat monen seulan läpi, ja jokaisessa portaassa karsinta oli ankara. Ensimmäisenä esityksen saattoi tehdä komppanianpäällikkö, minkä jälkeen pataljoonan komentaja suositti sitä eteenpäin rykmentin komentajalle, sieltä edelleen divisioonan komentajalle ja seuraavaksi armeijakuntaan. Lopullinen leikkuri oli Päämajan komentoesikunnassa, jossa ainakin 109 sotilaan tie ritariksi katkesi. Vielä viimeisen seulan läpäisseiden listan kävi henkilökohtaisesti läpi marsalkka Gustaf Mannerheim, joka saattoi puuttua – ja hyvin usein puuttuikin – suosituskirjelmien esityksiin. Ilman Mannerheim-ristiä jäivät näin ollen esimerkiksi kenraalimajuri Hannu Hannuksela, eversti Armas Kemppi, kapteeni Kyösti Karhila, luutnantti Vladi Marmo ja vääpeli Alfons Almi.[4]

Osallistuminen Linnan juhliin

Kaikki Mannerheim-ristin ritarit kutsuttiin itsenäisyyspäivän vastaanotolle vuodesta 1994 lähtien. Ritarit tulivat vastaanotolle ensimmäisinä. Viimeinen elossa ollut Mannerheim-ristin ritari, Tuomas Gerdt kuoli 1. marraskuuta 2020 98 vuoden ikäisenä. Hän oli osallistunut itsenäisyyspäivän vastaanotolle vuosina 2008–2010, 2012 ja 2014–2015.

1. luokan ritarit
Mannerheim-ristin ritareita: vasemmalta kapteeni Eero Kivelä, kenraalimajuri Aaro Pajari, kapteeni Juho Pössi, alikersantti Vilho Rättö (1945).

1. luokan ritariksi nimitettiin kaksi henkilöä; ylipäällikkö, sotamarsalkka Gustaf Mannerheim ja yleisesikunnan päällikkö, jalkaväenkenraali Erik Heinrichs. Mannerheim sai samalla kertaa sekä 1. ja 2. luokan Mannerheim-ristit 7. lokakuuta 1941 presidentti Risto Rytin ja siihen mennessä nimitettyjen 17 ritarin esityksestä.

1. luokan Mannerheim-ristejä valmistettiin vain kahdeksan kappaletta; viisi numeroitua ja kolme numeroimatonta.[5]

Toistamiseen ritariksi nimetyt

Toisen kerran Mannerheim-ristin ritariksi nimitettiin 3. divisioonan komentaja, kenraalimajuri Aaro Pajari, Jalkaväkirykmentti 50:n komentaja, eversti Martti Aho, Hävittäjälentolaivue 24:n lentueen päällikkö, kapteeni Hans Wind ja Hävittäjälentolaivue 34:n ohjaaja, lentomestari Ilmari Juutilainen.

Jakauma aselajeittain ja puolustushaaroittain

Nimitetyistä ritareista 165 palveli maavoimissa, 19 ilmavoimissa ja seitsemän merivoimissa. Maavoimien ritareista 159 palveli jalkaväessä (näistä 18 panssarintorjunnassa), neljä kenttätykistössä ja kaksi pioneerijoukoissa.

Sosiaalinen ja maakunnallinen tausta sekä sotilasarvot

Lähes puolet ritareista (81) oli syntyisin maanviljelijäperheistä; toiseksi eniten oli virkamiesten (32) ja kolmanneksi eniten liikkeenharjoittajien poikia (30). Eniten ritareita oli kotoisin Karjalasta (49), toiseksi eniten Pohjanmaalta (34) ja kolmanneksi eniten Savosta (30). Neljä ritaria oli syntynyt ulkomailla. Suomessa syntyneistä ritareista 141 oli kotoisin maalaiskunnista ja 46 kaupungeista. Jääkäreitä oli ritareista 20. Suojeluskuntajärjestöön kuului 121 ritaria eli liki kaksi kolmasosaa kaikista ritareista. Nimityshetkellä oli ritareista upseereja 110, aliupseereja 58 ja miehistöä 23.[6]

Kaatuneet ja sodan aikana kuolleet ritarit

28 ritariksi nimitettyä kaatui, yksi teki itsemurhan ja yhdeksän kuoli muista syistä jatkosodan aikana. Ensimmäisenä kaatui korpraali Arvid Janhunen, joka kuoli Karhumäen lähistöllä 26. marraskuuta 1941.[7] Viimeinen kaatunut ritari oli kapteeni Paavo Kahla, joka sai surmansa tiedustelulennolla Kittilässä 23. lokakuuta 1944.[8]

Luettelo ritareista

Seuraavassa ensimmäisenä nimitysnumero, nimen jälkeen sotilasarvo nimityshetkellä (kahdesti nimitettyjen kohdalla jälkimmäisen nimityksen hetkellä), sekä nimityspäivämäärä.

Erik Heinrichs.

1. luokka ja 2. luokka

2. luokka, kahdesti nimitetyt
Aaro Pajari.

2. luokka, 1941
Ruben Lagus.

2. luokka, 1942
Pietari Autti.

2. luokka, 1943
Kapteeni Birger Ek.

2. luokka, 1944
Eino Luukkanen.
Auno Kuiri.

2. luokka, 1945
Vilho Nenonen.

Joidenkin ritarien kohdalla saattaa eri lähteissä esiintyä kahta eri nimityspäivämäärää. Tämä johtuu eroavaisuuksista komentoesikunnan nimitysesittelylistoihin kirjattujen ja julkaistuissa luetteloissa ylipäällikön myöntämistä kunniamerkeistä olevien päivämäärien välillä.

Lähteet
  • Hurmerinta, Ilmari; Viitanen, Jukka (toim.): Suomen puolesta – Mannerheim-ristin ritarit 1941–1945, 4. painos. Ajatus kirjat, 2004. ISBN 951-20-6224-0.

Viitteet
  1. Mannerheim-ristin ritarit – Suomen Marsalkka Mannerheimin perinnesäätiö www.mannerheiminperinnesaatio.fi. Arkistoitu 25.2.2021. Viitattu 22.1.2020.
  2. Marskin ritarit (2011), s. 53.
  3. Perustaminen, Mannerheim-risti Mannerheim-ristin ritarit
  4. Pasi Jaakkonen: Viesti ei vanhene. Marskin ritarit: Ilta-Sanomien erikoislehti 2011, s. 80–81. Sanoma Media.
  5. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/erittain-harvinainen-1-luokan-mannerheim-risti-myyntiin-ensimmaista-kertaa-koskaan-kunniamerkkeja-myonnetty-vain-kaksi-tallainen-rajoitus-ristin-omistamiseen-liittyy/7719778
  6. Marskin ritarit: Ilta-Sanomien erikoislehti, s. 15. Helsinki: Sanoma News Oy, 2011.
  7. Pasi Jaakkonen: Ensimmäisenä kaatui punavankileirin Arvi. Marskin ritarit (2011), s. 68−70.
  8. Marskin ritarit (2011), s. 46.

    Kirjallisuutta
    • Airo, A. F. (toim.): Mannerheim-ristin ritarit. Helsinki: Tuli Oy, 1952.
    • Hurmerinta, Ilmari: Mannerheim-ristin ritarien säätiö 50 vuotta. Helsinki: Mannerheim-ristin ritarien säätiö, 2001. ISBN 952-91-3324-3.
    • Iisalo, Pentti: Ritarivänrikit. , 2002. ISBN 952-91-4717-1.
    • Lehtonen, Heikki: Mannerheim-ristin jääkäriritarit. Minerva Kustannus Oy, 2021. ISBN 978-952-375-324-2.
    • Porvali, Seppo: Marskin ritarit : 191 ihmiskohtaloa. Helsinki: Valitut palat, 2001. ISBN 951-584-531-9.
    • Sariola, Mauri: Viimeiset ritarit. Jyväskylä: Gummerus, 1983. ISBN 951-20-2486-1.
    • Tuuri, Antti: Mannerheim-ristin ritarit. Paasilinna, 2013. ISBN 978-952-299-009-9.

    Lehdet
    • Tapio Sadeoja (toim.): Marskin ritarit: Ilta-Sanomien erikoislehti 3.11.2011

    Aiheesta muualla

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.