Mandanit

Vuonna 1738 ranskalainen löytöretkeilijä Pierre La Vérendrye teki vierailun mandanien kyliin. Hänellä oli mukanaan 50 miestä käsittävä retkikunta ja 25 assiniboine-opasta. La Vérendryen tarkoituksena oli laajentaa Yläjärven alueen turkiskauppaa kohti länttä ennen Hudsonlahden englantilaisia kauppiaita. Samalla retkikunnan toiveena oli löytää vesireitti Tyynellemerelle. Mandanit järjestivät vierailleen suuret pidot, mutta halusivat vihollisinaan pitämiensä assiniboinien poistuvan kylistä.[7]

Mandan kylä (George Catlin)

Védendrye oli hämmästynyt joidenkin mandanien vaaleasta ihonväristä ja hiuksista. Hän teki huomioita myös mandanien kylistä, joiden kadut ja aukeat torit pidettiin puhtaina ja siisteinä. Paaluvarustukset kylien ympärillä olivat yli neljän metrin korkuisia. Niitä ympäröi metrien syvyinen ja levyinen vallihauta. Kyliä oli kuusi ja Verendrye piti niitä "valloittamattomina". Hän ei uskonut poikkipuin tuettuja ja taitavasti rakennettuja paaluvarustuksia intiaanien tekemiksi[8] ja oli varma, että mandanit olivat joskus esihistoriallisella ajalla olleet tekemisissä eurooppalaisten kanssa.[7]

Mandanit kohtelivat retkikuntaa ystävällisesti kaikissa kylissään. Vuoden 1739 alussa Vedendrye ja hänen miehistönsä palasivat Fort La Reineen.[8]

Kaupankäynnistä tuli elintärkeä osa mandanien elämää. Aluksi ympäristössä liikkuvat heimot tulivat ostamaan ruokaa, mutta kun tarjonta ja markkinat laajenivat, alkoi kaupankäynti lisääntyä merkittäväksi. Monimutkainen kauppaverkosto kehittyi metsästäjien ja maanviljelijöiden välille. Paimentolaisheimot toivat mukanaan kuivattua puhvelinlihaa, erilaisia nahkoja, vaatteita ja tiipiiden tekotarpeet. Hevoset, tuliaseet ja eurooppalaisen kaupan mukana leviävät muut hyödykkeet löysivät tiensä kauppapaikoille. Tavaroiden mukana kulkeutuivat uusille alueille myös eri suunnista lähteneet kulttuurivaikutteet.[9]

Mandaneista ja heidän naapureistaan hidatsoista tuli kaksi rikkainta tasankojen kansaa, ainakin mitä tuli aineelliseen hyvinvointiin, elämän helppouteen ja ruokavarastojen kokoon. Suurimmat heidän kylistään toimivat kesäaikaan kohtaamispaikkoina monille alueen muille heimoille. Crowt, cheyennet, creet, assiniboinet, gros ventresit ja siouxit kävivät säännöllisesti vierailuilla mandankylissä. Kauppamatkat saattoivat venyä kuukaudenkin pituisiksi. Monista intiaaneista tuli tasankojen merkkikielen taitajia. Tämä kesäinen markkinatapahtuma katkaisi ympäristön sodankäynnit, ja salli vihollisten käydä kauppaa samoilla kauppapaikoilla.[9]

1700-luvun puolenvälin jälkeen ranskalaiset kauppiaat alkoivat tehdä yhä enemmän vierailuja mandanien ja hidatsojen yhdistettyihin kauppakeskuksiin. Eurooppalaisen teollisuuden monet tuotteet otettiin vastaan suurella innolla. Hevosten mukana tasangoille tullut ratsastuskulttuuri toi mukanaan lisääntyviä levottomuuksia. Pohjois-Dakota täyttyi hevosilla liikkuvista metsästäjistä, jotka tulivat eri suunnilta ja vaihtoivat usein asuinpaikkaa. Siouxien monet eri heimot tunkeutuivat yhä lähemmäs mandanien kyliä ja alkoivat tehdä niihin hyökkäyksiä. Pohjoisilta lakeuksilta hyökkäilivät assiniboinet ja idästä ojibwat.[10]

1700-luvun loppupuolella mandanien väkiluku supistui. Vihollisten hyökkäysten lisäksi heidän kyliinsä levisivät valkoisten kauppiaiden mukana kulkeutuneet kulkutaudit. Vuonna 1781 mandanien kyliin kauppatavaroiden mukana tullut isorokko aiheutti epidemian, joka surmasi paljon asukkaita ja sai eloonjääneet jättämään kylänsä. Etsiessään hieman pohjoisemmilta alueilta uusia asuinpaikkoja mandanit lyöttäytyivät yhä tiiviimmin naapureihinsa hidatsoihin, jotka saman kulkutaudin kokeneina olivat jättäneet vanhat asuinalueensa.[11]

Vuonna 1804 Meriwether Lewisin ja William Clarkin johtama 45-miehinen retkikunta majoittui Pohjois-Dakotaan nykyisen Bismarckin kaupungin laitamille. Yhdysvaltain kongressi oli salaa rahoittanut tutkimushankkeen, jonka tarkoituksena oli kartoittaa länttä ja sen intiaanialueita.[12] Lähestyvän talven suojaksi retkikunta rakensi Fort Mandanin, joka sijaitsi lähellä mandanien kahta kylää, Metutankea ja Ruptaria. Viettäessään viisi kuukautta mandanien parissa Lewis ja Clark tutustuivat näihin paremmin ja tekivät yllättävän havainnon: monet intiaaneista olivat vaaleaihoisia ja heillä oli punertavat tai vaaleat hiukset ja siniset tai harmaat silmät.[13] [14]

Taidemaalari George Catlin kävi tutustumassa 1830-luvulla kymmenissä eri intiaanikylissä ja ikuisti päälliköiden muotokuvia ja heimojen tärkeitä tapahtumia. Catlin saapui myös mandanien luo ja sai näiltä lämpimän vastaanoton. Hän pääsi näkemään läheltä kansan kulttuuria ja maalasi lukuisia kuvia heidän kulttuuristaan.[15]

Vuonna 1833 mandanit saivat vieraikseen sveitsiläisen taiteilijan Karl Bodmerin ja saksalaisen prinssi Maximilian zu Wied-Neuwiedin.[16] Bodmerin tehdessä maalauksiaan tutki prinssi Maxmilian intiaanien ulkonäköä ja tapoja. Heidän työnsä (Reise in das innere Nord-America in den Jahren 1832 bis 1834), samoin kuin Catlinin, ovat jääneet jälkipolville muistuttamaan mandaneista, joiden elämänkaari koki traagisen lopun vain muutamaa vuotta myöhemmin Bodmerin ja Maxmilianin lähdön jälkeen. Kesällä 1837 American Fur Companyn jokilaiva St. Peter saapui mandan-kylän rantaan tuoden mukanaan kauppatavaraa etelästä.[1] Aluksen lastin mukana tullut isorokko levisi mandanien kyliin ja kylvi kuolemaa ympärilleen. Monet taudista selvinneet mandanit tekivät itsemurhan nähtyään peilistä taudin runtelemat kasvonsa.[17] Muiden heimojen soturit käyttivät syntynyttä kaaosta hyödykseen. He varastivat taudin saastuttamista mandankylistä hevosia ja muuta tavaraa ja toivat tartunnan omiin kyliinsä.[18]

Kun epidemia oli ohitse, 1800 henkeä käsittänyt mandanyhteisö oli pyyhkiytynyt lähes olemattomiin. Tautien jäljiltä eloonjääneiden määrä oli vähäinen: 23 miestä, 40 naista ja 65 lasta.[6] Kokonaiset suvut, klaanit, päälliköt, hengelliset johtajat ja lääkemiehet veivät mukanaan mandanien rikkaan kulttuurin, joka jäi elämään lähinnä vain Catlinin ja Bodmerin maalauksissa. Mandanien rippeet jättivät tuhotut kylänsä ja pääsivät pakenemaan hidatsojen turviin ilman että olisivat joutuneet siouxien käsiin. Hidatsat olivat menettäneet suuren osan väestöstään saman epidemian kourissa. Vuonna 1845 molempien heimojen eloonjääneet perustivat uuden kylän Like-a-fishhookin, joka myöhemmin muutti nimensä Fort Beltholdiksi. Yhdysvaltain myötävaikutuksella mandanit ja hidatsat selvisivät seuraavalle vuosisadalle.[19]

Karl Bodmerin näkemys mandan-päällikön asunnosta

Mandanien kulttuuri jakoi varsin selkeästi miesten ja naisten tehtävät. Sodankäynti ja metsästys kuuluivat heimon jokaiselle miehelle, kun taas maanviljely, ruoanlaitto ja asunnosta huolehtiminen olivat naisten asioita. Toukokuussa aloitettiin maissin, pavun, tupakan, kurpitsan ja auringonkukan viljely. Naisten työkaluina olivat erilaiset kaivukepit, haravat ja puiset tai biisoninluusta tehdyt kuokat. Puutarhojen ja peltojen tuholaiset; preeriakoirat, linnut ja pikkujyrsijät pyrittiin torjumaan erilaisin biisoninnahasta muotoilluin pelottimin. Naiset saattoivat hieroa eri puolille kehoaan salviaa, koska sen uskottiin suojelevan heidän satoaan madoilta ja taudeilta.[23] Sadonkorjuu alkoi elokuussa ja päättyi lokakuussa. Mandanien naiset keräsivät myös erilaisia juuria, poimivat marjoja ja kalastivat. Heillä oli myös omat seuransa kuten miehilläkin.[25]

Miehet metsästivät biisonien lisäksi peuroja, hirviä, karhuja, antilooppeja sekä vesilintuja. Pojat aloittivat metsästyksen harjoittelun heti opittuaan kävelemään. Seitsemänvuotiaina he pääsivät jahtaamaan jäniksiä. Nuoret miehet hikoilivat mandanien alkeellisessa saunassa päästääkseen eroon ominaishajuistaan. Tämän jälkeen naamioiduttiin sudentaljoihin ja lähdettiin pyydystämään biisoneita. Ennen hevosten saapumista metsästysmatkat tehtiin jalan. Aseina olivat nuolet, jouset, kirveet ja nuijat.[23]

Taiteilija George Catlin pääsi tutustumaan O-kee-pa-seremoniaan

Tärkeimmät rituaalit olivat o-kee-pa-seremonia ja biisonitanssi. Ensin mainittu oli heidän elämänsä tärkein seremonia, joka oli eräänlainen ihmisten, eläinten ja maitten luomiskertomus. Tapahtuma oli nelipäiväinen. Siihen kuului oleellisena osana nuorten miesten hyväksytyksi tuleminen mandanien yhteisön jäseneksi. Nuorukainen sai valita sukulaisen, joka lävisti hänen rintansa kahdesta kohtaa. Näin syntyneistä rei’istä nuori mies nostettiin nahkahihnoihin asetettujen koukkujen avulla roikkumaan mandanien lääkemajan poikkipuuhun. Itsekidutuksen aikana vaellettiin eläimiksi muotoutuneina henkien maailmaan ja etsittiin täältä voimaa ja hyviä neuvoja miten selvitä läpi elämän. Kun nuorukainen menetti tajuntansa, hänet laskettiin maahan. Tajuihin palaaminen tapahtui ilman ulkopuolista apua. Tämä seremonia oli testi nuoren miehen voimista ja sietokyvystä ja samalla varmin tae siitä, että hän oli soturiksi tulemisen arvoinen.[23]

Mandanien biisonitanssia kuvattiin pohjoisten tasankojen värikkäimmäksi. Karl Bodmerin maalaus.

Puhvelitanssissa siihen osallistujat kantoivat yllään eläinten taljoja ja yrittivät houkutella biisonien henkiä lähemmäs kylän rajoja.[15] Vanhemmat miehet istuivat ympyrässä katsellen, kun nuoret miehet esittelivät vaimojaan tai sellaisiksi aikovia. Kun naiset olivat tulleet hyväksytyiksi osallistuivat miehet tanssiin värjäten itsensä punaisin, mustin ja valkoisin värein. Biisonintaljoihin pukeutuneina he aloittivat hurjan tanssin, joka kuvasi sekä metsästäjiä että metsästettäviä. Tapahtuma pidettiin kylän keskellä olevalla torilla, jonka ainoana rakennuksena oli rituaalisiin tarkoituksiin rakennettu lääkemaja. Viimeisenä päivänä joku tanssiin osallistuneista naamioitui nälänhädän hengeksi. Kyläläiset kivittivät häntä, kunnes "nälkä" oli ajettu pois. Tämän toimituksen jälkeen järjestettiin suuret pidot. Hyvät suhteet henkimaailmaan takasivat elämän jatkuvuuden, riittävän sadon ja hyvän metsästysonnen.[23]