Maksimilian Vološin

Maksimilian Vološin syntyi isänsä puolelta kasakkataustaiseen aatelissukuun.[2] Hänen vanhempansa olivat lakimies, kollegineuvos Aleksandr Maksimovitš Kirijenko-Vološin (1838-1881) oli Kiovan rikos- ja siviilioikeuden jaoston jäsen, joka vuonna 1878 nimitettiin Taganrogin piirioikeuden jäseneksi[3] ja saksalaistaustainen Jelena Ottobaldovna Glaser (1850-1923) oli sotilassuvusta ja tunnettiin originellista käytöksestään sekä omaperäisistä asuistaan, hänellä oli lyhyet hiukset ja hän käytti pitkiä housuja. Hänellä oli suuri vaikutus runoilijan elämään.[2]

Varhaislapsuutensa Maksimilian vietti Taganrogissa, Sevastopolissa ja Moskovassa.[4] Perhe muutti Moskovaan isän kuoleman jälkeen. Täällä Jelena Vološinina sai työpaikan rautatieläisten sairaalassa.[5] Vuonna 1887 Maksimilian meni opiskelemaan L. I. Polivanovin yksityiseen lukioon ja vuonna 1888 hän siirtyi Moskovan 1. lukion toiselle luokalle.[3] Hänen opintonsa sujuivat huonosti ja hän kävi uudelleen 3. luokan.[6] Vuonna 1893 hän muutti äitinsä kanssa Koktebeliin. Hän meni opiskelemaan Feodosijan lukioon, jonka suojelija oli paikkakunnalla syntynyt taidemaalari Ivan Aivazovski.

Opiskeluvuosinaan Maksimilian näytteli lukiossa näytelmissä Nikolai Gogolin "Naimapuuhat" (ven. Женитьбы), Aleksandr Gribojedovin Vastus viisaudesta (ven. Горе от ума, Gore ot uma), Nikolai Gogolin "Reviisorissa" hän näytteli pormestarin roolin, Ivan Turgenevin Metsämiehen muistelmista (ven. Записки охотника, Zapiski ohotnika, 1852) kertomuksessa "Bežin niitty" (ven. Бежин луг) ja Gogolin 'Naisten puhetta' (ven. Разговор дам). Hän kirjoitti runoutta, nautti piirtämisestä ja antoi oppitunteja. Koululaisten Ivan Aivazovskin kunniaksi järjestämän taidenäyttelyn aikana taiteilija kiinnitti huomiota Maksimilian Vološinin teoksiin ja sanoi: "Ja tämä veijarihan maalaa".[4] Kesäkuussa 1897 hän sai lukion päättötodistuksen.[3]

Lukion jälkeen Maksimilian Vološin opiskeli Moskovan yliopistossa lakia. Vološinin osallistui aktiivisesti radikaaliin opiskelijaliikkeeseen, mikä johti hänen yliopistosta erottamiseensa vuonna 1899. Tämän jälkeen Vološin matkusteli ympäri Venäjää, usein jalkaisin. Vuonna 1900 hän työskenteli retkikunnassa, joka tutki Orenburg-Taškent-rautatien reittiä.[7] Hänen harrastuksiaan oli antropologia.[1]

Palattuaan Moskovaan Vološin ei hakenut yliopistoon, vaan jatkoi matkojaan Länsi-Euroopassa Kreikkaan, Turkkiin ja Egyptiin. Hänen oleskelunsa Pariisissa ja matkat ympäri Ranskaa vaikuttivat häneen syvästi ja hän palasi Venäjälle 'pariisilaistuneena'. Vaikka Venäjällä oli tuolloin lukuisia kirjallisia ryhmiä ja suuntauksia, jotka tunnetaan "hopeakautena", Vološin pysyi niistä syrjässä. Hän oli läheinen ystävä monen sen ajan merkittävän kulttuurihenkilön, kuten Valeri Brjusovin kanssa. Kun vuonna 1913 "mielipuoli" viilteli veitsellä Ilja Repinin maalausta Iivana Julma surmaa poikansa, mikä teko järkytti Venäjän intelligentsiaa, Maksimilian Vološin oli ainoa henkilö, joka puolusti tekijää: "se oli sovelias esteettinen kannanotto maalaukseen, joka edustaa verenvuodatusta ja huonoa makua."[7]

Yksityiselämä

Huhtikuussa 1906 Maksimilian Vološin meni naimisiin taiteilija ja kirjailija Margarita Vasiljevna Sabašnikovan (1882-1973) kanssa ja asettui asumaan tämän luokse Pietariin. Heidän monimutkainen suhteensa heijastui moniin Vološinin teoksiin. Avioliitto ei kestänyt pitkään ja he erosivat vuonna 1907, mutta säilyttivät ystävälliset välit koko elämänsä. Vähitellen Vološin vetäytyi takaisin Koktebeliin Krimille, missä hän oli viettänyt suuren osan lapsuudestaan.[7]

Jelena Glazer, runoilijan äiti

Maksimilian Vološin asui Pariisissa ja Välimeren maissa vuodesta 1903 vuoteen 1917, jolloin hän vallankumouksen jälkeen palasi Venäjälle. Hänelle vallankumous edusti tuhoa ja saatanallista väkivaltaa.[1] Hän asettui Krimille Koktebeliin, jossa hänen kotinsa muodostui kirjailijoiden kohtaamispaikaksi ja vallankumouksen jälkeen myös turvapaikaksi.[8]

Hänen ensimmäinen runokokoelmansa ilmestyi vuonna 1910, ja pian seurasi muita. Hänen kootut esseensä julkaistiin vuonna 1914.[7] Vallankumouksen ja sitä seuranneen sisällissodan tapahtumia hän käsittelee muun muassa kokoelmissaan Demony gluhonemyje (ven. Демоны глухонемые, Kuuromykät demonit, 1919; 1923) ja Stihi o terrore (ven. Стихи о терроре, Runoja terrorista, 1923). Vološin kuvasi Pariisia, Välimeren maita ja Krimin niemimaata sekä akvarelleissaan että runoudessaan, jossa hän viljeli romantiikan runoudessa käytettyä ja symbolistien parissa uudelleen noussutta sonettimuotoa.[8]

Maksimilian Vološin, omakuva 1919

Hänet on sijoitettu symbolisteihin, mutta hän läheni myöhemmin akmeisteja. Vuoden 1922 jälkeen hän ei enää julkaissut mitään. Hänen merkityksensä nähtiin 1980-luvulla.[1]

Hänen varhaistuotantonsa runot muistuttavat maisemamaalausta ja runon subjekti vertautuu usein kuvataiteilijaan. Värien merkitys hänen runoudessaan on suuri ja erilainen kuin symbolisteille tyypillisessä värisymboliikassa. Asuminen poissa kulttuurin keskuksista, toimiminen kirjallisten ryhmittymien ulkopuolella ja asettuminen neuvostovaltaa vastaan ovat syitä siihen että hänen nimensä on jäänyt melko vähäiselle huomiolle. Joidenkin arvioiden mukaan Vološin kuului kuitenkin varhaisen modernismin merkittävimpiin runoilijoihin.[8]

• Terrori; suomennos Armas Hiiri, julkaisussa: Carelia 2008: 10, s. 114–116

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Maksimilian Vološin Wikimedia Commonsissa

• Yan Shenkman, Maximilian Voloshin: Crimea without hatred Russia Beyond (englanniksi)