Makedonian armeija

Antiikin Makedonian armeija oli yksi antiikin ajan merkittävimmistä armeijoista. Ennen kuningas Filippos II:a Makedonian armeija oli huonosti aseistettu ja heikkolaatuinen. Filippos koulutti armeijan käyttämään uusia innovatiivisia aseita ja taktiikkoja. Tärkeimpiä taktiikkoja oli raskaan jalkaväen eli falangin ja raskaan ratsuväen yhteistoiminta. Armeija kukisti Kreikan kaupunkivaltiot Khaironeian taistelussa, mikä aloitti Makedonian hegemonian. Filippoksen pojan Aleksanteri Suuren johdolla armeija löi Persian valtakunnan sotajoukot. Aleksanterin kuoltua hellenistiset kuninkaat jatkoivat armeijoidensa varustamisen makedonialaiseen tapaan. Ajan myötä armeijoiden painopiste siirtyi enemmän jalkaväelle, joka ei enää ollut yhtä liikkuva. Makedonian armeija kukistui lopullisesti Pydnan taistelussa vuonna 168 eaa. Rooman valtakunnan legioonia vastaan.

Makedonialaisen armeijan taistelujärjestys Aleksanterin ja hänen isänsä Filippos II:n aikana.

Makedonian armeija koostui raskaasta ratsuväestä, jonka tärkeimmät yksiköt olivat ns. toveriratsuväkeä (hetairoi), sekä jalkaväestä, josta suurin osa taisteli falangimuodostelmassa ja oli varustettu pitkillä sarissa-keihäillä. Kyseistä jalkaväenyksikköä kutsuttiin nimellä pezhetairoi ("jalkautuneet toverit"). Tärkeä jalkaväkiyksikkö oli myös hypaspistai ("kilvenkantajat"), joka taisteli falangissa ja myös kevyemmin aseistettuna huonokulkuisessa maastossa. Armeijaan kuului myös kevyttä ratsuväkeä (prodromoi, "edelläjuoksijat"), jonka tehtäviin kuului etupäässä tiedustelu ja armeijan sivustojen suojaaminen taistelussa.

Historia

Kun Filippos II nousi Makedonian hallitsijaksi vuonna 360 eaa. oli tilanne melkein toivoton. Makedonia oli heikko valtio jota uhkasi monta vaaraa. Filippoksen veli Perdikkas III oli kaatunut 4000 miehen kanssa illyrialaisia vastaan käydyssä taistelussa. Illyrialaisten lisäksi Filippoksen valtaa uhkasivat myös ateenalaiset ja traakkialaiset, jotka kummatkin tukivat omia ehdokkaitaan Makedonian kuninkaaksi. Filippos Seuraavan vuoden aikana Filippos koulutti armeijaansa [1]

Katso myös: Aleksanteri Suuren armeija

Armeijan joukot

Hetairoi
Aleksanteri Suuri taistelussa persialaisia vastaan. Aleksanteri taisteli usein itse toveriratsuväen mukana.

Makedonian raskas ratsuväki oli armeijan iskukykyisin joukko, joka taisteli yleensä kiilamuodostelmassa. Melkein jokainen taistelu ratkesi ratsuväen rynnäköllä vihollisen rivistöön murrettuun aukkoon. Nimensä mukaan se koostui kuninkaan "tovereista". Ratsuväki oli jaettu kahdeksaan osastoon, joita kutsuttiin nimellä ile (monikko ilai). Osastojen vahvuus oli ehkä 200–250 miestä. Yksi osastoista oli niin sanottu kuninkaallinen osasto (agema tai ile basilike) jonka vahvuus oli ehkä 300 miestä ja jossa kuninkaan lähipiiriin kuuluneet henkilöt taistelivat.

Kuninkaallisen osasto pois luettuna ratsuväen osastot oli rekrytoitu Makedonian itäosista, minne Filippos II oli perustanut siirtokuntia. Ainakin Amfipoliin, Bottiaian, Apollonian ja Anthemoksen kaupungeista kustakin tuli yksi ratsuväkiosasto. Ennen Persian sotaretkeä Aleksanteri jätti Makedoniaan 1500 ratsumiestä Antipatrokselle, joka toimi kuninkaan poissa ollessa Makedonian hallitsijana. Yhteensä ratsuväkeä oli noin 1800 miestä, mutta tähän lukuun saattaa sisältyä makedonialainen kevyt ratsuväki (prodromoi).

Varusteina heillä oli pronssinen boiotialainen kypärä, kyrassi (thoraks, rintapanssari) sekä peitsi (ksyston).[2]

Prodromoi

Makedonialainen kevyt ratsuväki toimi yleensä tiedustelutehtävissä. Kevyet ratsumiehet käyttivät yleensä heittokeihäitä, mutta he saattoivat myös käyttää sarissa-keihään ratsuväkiversiota (ksyston). Joissain lähteissä kevyttä ratsuväkeä kutsutaan myös nimellä sarisa-kantajat (sarisaforoi) ja se taisteli ainakin Granikosjoen taistelussa pitkillä sarisa-keihäillä lyhyemmän ratsuväkikeihään sijaan. Kevyt ratsuväki oli organisoitu raskaan ratsuväen tavoin osastoihin (ile), joita oli ainakin neljä. Armeijaan kuului myös paionialaista ja traakialaista kevyttä ratsuväkeä .[2]

Pezhetairoi
Makedonialainen falangi.

Makedonialaisen jalkaväen pääosa taisteli falangimuodostelmassa. Heidän tärkein aseensa oli 4–6 metriä pitkä sarissa-keihäs, jonka päässä oli noin 50 cm pitkä terä ja toisessa päässä yhtä pitkä piikki, jolla keihään sai tuettua maahan. Sarissa painoi yhteensä 7 kg ja sen käyttämiseen tarvittiin kummatkin kädet. Tämän takia sotilailla oli vain pieni kilpi (pelta), joka suojasi vasemman olkapään. Sotilaiden varusteisiin kuului myös miekka, kypärä ja ehkä jalkasuojukset. Miekalla ei kuitenkaan ollut paljon käyttöä taistelussa. Varusteisiin kuului myös tavanomaisempi lyhyt hopliitti-keihäs. Sotilaat saattoivat jättää raskaat sarissa-keihäänsä ja pystyivät kevyen varustuksensa ansiosta liikkumaan yhtä nopeasti kun kevyt jalkaväki.

Jalkaväki oli jaettu osastoihin (taksis), jotka koostuivat noin 1500 miehestä. Yhtä osastoa johti taksiarkhes. Osastot perustettiin maantieteellisten alueiden mukaan. Esimerkiksi Elimontiksen ja Tymfaian maakunnista tuli kustakin yksi taksis. Persian sotaretkelleen Aleksanteri otti mukaan kuusi tällaista osastoa eli noin 9000 sotilasta. Intian sotaretken alkaessa osastoja oli seitsemän ja ilmeisesti yksi oli perustettu Makedoniasta lähetetyistä täydennyksistä.[2]

Jalkaväki oli organisoitu 16 miestä käsittäneisiin ryhmiin, joiden nimi oli dekas (alkujaan ryhmän jäseniä oli ollut kymmenen kuten nimestä voi päätellä). Ryhmät organisoitiin vuorostaan suurempiin osastoihin, joita kutsuttiin nimellä lokhoi. Falangi taisteli yleensä 16 miestä syvässä muodostelmassa. Ryhmät taistelivat vieri vierin ja ryhmän kokeneimmat taistelivat eturivissä. Taistelussa vain kolme tai neljä ensimmäistä miestä piti keihästään vaakatasossa, muut pitivät keihäitään pystyssä. Falangi pystyi helposti supistautumaan lisäämällä syvyyttään 32 mieheen. Samoin falangi pystyi taistelemaan ainoastaan 8 miehen syvyydessä. Näin tapahtui esimerkiksi Issoksen taistelussa, jossa falangi aloitti taistelun 32 miehen syvyisenä, mutta maaston salliessa levittäytyi ja oli lopulta vain 8 miehen syvyinen.[2] Jokaista ryhmää johti ryhmänjohtaja (dekadarkhes). Ryhmään kuului myös kaksi sotilasta, jotka saivat muihin sotilaisiin nähden kaksinkertaista palkkaa, ja yksi sotilas, joka sai puolitoista kertaa enemmän kun tavalliset sotilaat. Parempaa palkkaa saavat sotilaat taistelivat ryhmänsä kärjessä.[3]

Hypaspistai

Hypaspistit eli kilvenkantajat olivat eräänlainen makedonialaisen jalkaväen valiojoukko. Hypaspistit olivat luultavasti kehittyneet aikaisemmasta kuninkaallisesta henkivartiostosta. Tätä kuvasi esimerkiksi se, että yksi heistä kantoi kuninkaan henkilökohtaisia aseita ja pyhää kilpeä, jonka Aleksanteri oli ottanut ilionilaisesta Athenen temppelistä.

Persian sotaretken alkaessa Aleksanterilla oli kolme osastoa hypaspisteja. Yhteen osastoon kuului noin 1000 miestä, ja sitä johti khiliarkhos. Ei tiedetä tarkkaan, miten hypaspistit oli varustettu, mutta suuremmissa taisteluissa he taistelivat osana falangia ja tuolloin heidän varusteensa olivat varmasti samat kun muiden jalkaväkiosastojen.[2] Toisaalta hypaspistit taistelivat yleensä jalkaväkifalangin ja ratsuväen välissä, joten heidän oli pystyttävä liikkumaan nopeasti, jotta he pysyisivät ratsuväen mukana. Heidän varusteensa on siis saattanut olla kevyempää kun falangin sotilailla. Hypaspistit olivat myös aina mukana kun Aleksanteri otti mukaansa osan armeijastaan jotain erikoistehtävää varten.[4] Yksi osasto oli niin sanottu kuninkaallinen henkivartiosto agema.

Piiritysjoukot

Usein vähemmälle huomiolle jäävät Makedonian armeijan piiritysjoukot eli sapöörit. Näiden joukkojen organisaatiosta ei ole mitään tietoa. Makedonialaiset olivat kuitenkin ihailtuja piiritystaidoistaan, ja Filippos II oli varustanut armeijan sen ajan parhailla piirityskoneilla.

Tärkeitä piirityksiä olivat Theban piiritys vuonna 335 eaa. ja Persian sotaretken aikana Halikarnassoksen piiritys (334 eaa.) ja Tyroksen piiritys (332 eaa.).


Kirjallisuutta
  • A.B. Bosworth: Conquest and Empire: The Reign of Alexander the Great. Cambridge University Press, 1993. ISBN 0-521-40679-X.
  • N.G.L. Hammond: Alexander the Great: King, Commander and Statesman. Bristol Classical Press, 1994. ISBN 1-85399-068-X.
  • Nick Sekunda: The Army of Alexander the Great. Osprey Publishing, 1984. ISBN 0-85045-539-1.

Lähteet
  1. Jona Lendering: Phalanx & Hoplites 6. maaliskuuta 2007. Livius.org. Arkistoitu 29.6.2011. Viitattu 6.3.2007.
  2. Bosworth s. 259-266, The invasion of 334 B.C.
  3. Bosworth s. 273-277, The structure of command
  4. The Army of Alexander the Great, s.30
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.