Makedonialainen dynastia

Bysantti oli 800-luvun alkupuolelle saakka sotilaallisesti heikko, vaikka se pystyikin torjumaan monet idästä tulleet maahyökkäykset. Välimerellä sen voima ei riittänyt puolustamaan kauppareittejä. Espanjasta ja Pohjois-Afrikasta tulleet saraseeniheimot pystyivät rosvoamaan nopeilla aluksillaan Italian ja Kreikan rannikoita. Arabit valtasivat Kreetan vuonna 827. Seuraavaksi menetettiin suuri osa Sisiliaa keisari Theofiloksen aikana vuonna 831. Sisäisiäkin levottomuuksiakin oli: palkkasoturi Tuomas Slaavilainen piiritti Konstantinopolia vuoden ajan, kunnes bulgaarit kukistivat kapinan ja pelastivat pääkaupungin vuonna 823.[1]

Theofiloksen kuoltua valtaa piti käsissään hänen leskensä Theodora. kruununperillinen Mikael III otti vallan vuonna 839, mutta todellinen valta siirtyi hänen enolleen Bardakselle. Tämä otti hallitustehtäviin aikakauden huomattavimman yleisoppineen Fotioksen ja kunnianhimoisen sotilaan Basileioksen. Makedonialaisen dynastian katsotaan alkaneen vuonna 867, kun Basileios nousi valtaistuimelle murhautettuaan sitä ennen Bardaksen.[1]

Makedonialaiseen dynastiaan syntyi useita voimakkaita ja lahjakkaita keisareita. Heidän aikanaan Bysantin mahti kohosi korkeimmilleen ja sen kulttuuri kukoisti.[1]

Basileios I alkoi tarmokkaasti lujittaa valtakunnan yhtenäisyyttä. Lainsäädäntöä uudistettiin pitkäaikaisesti Basileioksen ja hänen seuraajansa Leo VI Viisaan aikana. Uudet lait sisälsivät keskitetyn maallisen ja hengellisen hallinnon pääperiaatteet: hallitsijan laajat valtaoikeudet ja virkamiesten velvollisuudet. Fotios oli huolehtinut, että Leo VI sai hyvän koulutuksen hallitsijan tehtävään. Leon aikana valmistunut lakikokoelma Basilika sisälsi 60 kirjaa, ja sen nojalla valtakunnan yhtenäistäminen saatiin toimimaan. Keisari Konstantinos VII Porfyrogennetos jatkoi uudistustyötä, lieventämällä alamaisten luokkajakoa, kun suuri osa talonpojista oli joutunut keinottelevien suurmaanomistajien maaorjiksi. Vuosina 922 ja 934 säädetyt Novella-lait kielsivät rikkaita hankkimasta köyhien perintömaita.[1]

Konstantinos VII:n jälkeen keisariksi nousi hänen poikansa Romanos II, jolla ei ollut kiinnostusta virkatehtäviin. Itärajan armeijan päällikkö Nikeforos II Fokas huudettiin armeijan tuella uudeksi keisariksi. Hän hallitsi kovalla kädellä ja kiristi verotusta, mikä synnytti salaliittoja. Niinpä hänet murhattiin ja keisariksi nousi Johannes I Tzimiskes. Hänen menestyksekäs kautensa jäi 10-vuotiseksi, sillä hän kuoli varhain. Romanos II:n lapsista keisariksi nousivat Basileios II ja Konstantinos VIII, jotka jatkoivat uudistuksia, sodankäyntiä ja ylimystön kurissa pitämistä.[1]

Vuonna 1028 keisariksi nousi Konstantinos VIII:n vävy Romanos III. Vallanhimoinen keisarinna Zoe surmautti miehensä ja nosti hänen tilalleen rakastajansa Mikael IV:n, jonka oli kuitenkin pian luovuttava kruunusta sairautensa takia. Zoe nosti keisariksi Mikael V:n, joka yritti syrjäyttää Zoen, mutta epäonnistui. Seuraava Zoen mies oli Konstantinos IX Monomakhos. Hänen rinnalleen kolmanneksi hallitsijaksi nostettiin Zoen sisar Theodora, joka jäi muiden kuoltua viimeiseksi Makedonian dynastian hallitsijaksi. Sekasortoisen hallituskauden aikana maan sotalaitos jäi sivuseikaksi ja viholliset alkoivat ahdistella maata joka puolelta. Myös hovin valtataistelu ja idän ja lännen kirkkojen riitely loivat hajaannusta. Bysantin valtaistuimelle nousi vuonna 1081 Aleksios I Komnenos, josta alkoi Komnenos-suvun satavuotinen dynastia.[2]

Makedonialaisen dynastian aikana Bysantin kulttuuri kohosi huippuunsa, joka jatkui vielä Komnenos-suvun kaudella. Kulttuurille olivat ominaista syvä kristillinen perusvire, mystiikka sekä toisaalta antiikin tutkimus ja humanistisen kasvatuksen arvostaminen. Kuvataiteessa aikakautta nimitetään keskibysanttilaiseksi tyyliksi. Kulttuurin pohjana oli maan vauraus: monimuotoinen maatalous, manufaktuuriteollisuus ja ulkomaankauppa. Valtio säännösteli kauppatavaroiden hintoja ja laatua turvatakseen itselleen hyvät verotulot ja tullimaksut. [3]

Papisto eli vaatimattomasti, mutta hengellinen elämänura oli hyvin suosittu. Kouluopetuksessakin lapsia ohjattiin kirkolliselle uralle. Korkeamman tason opetus oli valtion johtamaa. Kauppiaat ja käsityöläiset olivat keskiluokkaa, mutta talonpoikia pidettiin alhaisena säätynä. Fotioksen aikana 860-luvulla alkoi maan ensimmäinen humanistinen renessanssi, jossa antiikin harrastus nousi voimakkaaksi. Yliopiston johtajaksi pyydettiin Leon Matemaatikko ja opintotarjontaa laajennettiin lakitieteellä, maantieteellä, metafysiikalla ja logiikalla. Yliopistosta nousi 1000-luvulla esille Mikael Psellos, joka oli monitieteinen tutkija. Hänen tunnetuin teoksensa on kronikkamuotoinen Kronografia. Pselloksen oppilaista tunnetuin on Johannes Italos. Teologian alalla maineikkaaksi nousi Simeon Uusteologi. [4]

Kuvataiteiden mahdollisuuksia oli edellisinä vuosisatoina heikentänyt ikonoklasmi eli uskonnollisten kuvien kieltäminen. Se oli johtanut myös maallisen kirjallisuuden ja musiikin syrjimiseen. Olojen tasaannuttua kuvailmaisu kehittyi sirompaan ja abstraktimpaan suuntaan. Hengellisessä kirjallsuudessa jatkui hymnirunouden perinne. Maalaustaiteessa monumentaalityyli vaihtui pelkistetympään ilmaisuun ja henkilökuviin. Ikonitaide alkoi haarautua paikallisiksi koulukunniksi, ja kirjojen kuvittaminen rikastutti miniatyylitaidetta.[5]