Makarios III

Makarios opiskeli teologiaa Kreikassa ja muissa maissa ja piti yllä hyviä suhteita muun muassa Kirkkojen maailmanneuvostoon.[2] Hänet vihittiin papiksi 1946, piispaksi 1948 ja arkkipiispaksi 1950.[1]

Makarios oli jo vuodesta 1950 brittien kruununsiirtomaan kyproksenkreikkalaisten henkinen johtaja, ja halusi maan liittämistä Kreikkaan eli énosista[2] ja tuki vastarintaliike/terroristijärjestö EOKAa. Britannia oli haluton luopumaan tärkestä itäisen Välimeren omistuksestaan, vaikka Kreikka vei Kyproksen kiistan 1954 YK:hon. Britit karkottivat Makarioksen Kyprokselta 1956 Seychelleille.[3][2] Kreikan pääministeri Konstantínos Karamanlísin johdolla énosis hylättiin, sillä Kyproksen itsenäisyyden toteuttaminen asetettiin sen edelle. Asiasta solmittiin vuonna 1959 Zürichin sopimus ja Lontoon sopimus Turkin, Kreikan ja Ison-Britannian sekä Kyproksen eri väestöryhmien kesken. Sopimusten mukaan saari itsenäistyisi eikä sitä jaettaisi kahtia. Parlamentin ja hallituksen jako oli tasan eri kansallisuuksien kesken. Britannia sai pitää kaksi sotilastukikohtaansa saarella. Makariosin palatessa Kyprokselle 1. maaliskuuta 1959 hänet otettiin Nikosiassa vastaan sankarina. Häntä oli vastaanottamassa arviolta 2/3 saaren kreikkalaisväestöstä. Joulukuussa 1960 hänet valittiin itsenäistyneen Kyproksen ensimmäiseksi presidentiksi[3] ja 1964 maahan tuli YK:n rauhanturvajoukkoja.

Politiikassaan Makarios suuntautui Kansainyhteisöön ja Sitoutumattomien maiden liikkeeseen. Hänen osallistumisensa sitoutumattomien maiden kokoukseen Belgradissa syyskuussa 1961 hermostutti sekä Lontoon että Washingtonin. Yhdysvalloissa Makariosia alettiin epäillä kommunistien sympatoijaksi ja tietyissä piireissä häntä nimitettiin ”Välimeren Castroksi”. Yhdysvallat pelkäsi saaren jäävän Neuvostoliiton käsiin, jos britit vetäisivät joukkonsa kuten pääministeri Harold Wilson oli ehdottanut. Tämän vuoksi Yhdysvallat oli jo 1964 lähtien suunnitellut saaren jakoa ja pohjoisosan antamista Turkille.[4]

Makarioksen presidenttikauden aikana väkivalta jatkui kreikkalaisten ja turkkilaisten välillä. Vuonna 1963 Makarios ehdotti perustuslainmuutosta, joka olisi poistanut Zürichin ja Lontoon sopimuksiin kirjatut etniset kiintiöt. Hänen mukaansa tämä olisi tuonut yhteisöt lähemmäs toisiaan ja tehostanut hallinnon toimintaa. Turkkilaiset pitivät tätä asemansa heikentämisyrityksenä ja sen seurauksena puhkesi taisteluja. Britannian joukot jakoivat pääkaupungin aselepolinjalla ja vuonna 1964 saarelle sijoitettiin YK:n rauhanturvaajia, ja sekä Kreikka että Turkki puuttuivat asiaan. Geórgios Grívas perusti 1971 äärioikeistolaisen EOKA-B:n, jonka tavoitteena oli murhata Makarios ja liittää saari Kreikkaan.

Vuonna 1974 Kreikan sotilasjuntta järjesti Kyproksella vallankaappauksen kreikkalaisten upseerien avulla. Makarios pakeni upseerien vallankaappausta Lontooseen. Viisi päivää myöhemmin Turkki miehitti saaren pohjoisosan. Makarios palasi Kyprokselle Kreikan sotilasjuntan kaaduttua joulukuussa 1974.

Monien Kyproksen tasavallan kaupunkien pääkatujen nimi on Leóforos Archiepiskópou Makaríou III (”Arkkipiispa Makarios III:n valtakatu”) maan ensimmäisen presidentin mukaan.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Makarios III Wikimedia Commonsissa

Kyproksen presidentit

Makarios III (1960–1974) · Gláfkos Klirídis* (1974) · Níkos Sampsón* (1974) · Makarios III (1974–1977) · Spýros Kyprianoú (1977–1988) · Geórgios Vasileíou (1988–1993) · Gláfkos Klirídis (1993–2003) · Tássos Papadópoulos (2003–2008) · Dimítris Christófias (2008–2013) · Níkos Anastasiádis (2013–2023) · Níkos Christodoulídis (2023–)