Magotti

Kallo.

Magotti on monotyyppinen laji, eli sitä ei jaeta edelleen omiin alalajeihinsa. Geneettisesti Aasiassa tavattaviin makakilajeihin nähden magotti muodostaa oman sisarryhmänsä. Se on myös ainoa Aasian ulkopuolella tavattava makaki. Lajin sisällä geneettinen muuntelu on suurempaa Algeriassa, kuin Marokossa. Lajin diploidin kromosomien määrä on 2n=42.[2]

Fossiililöytöjenperusteella lajin tiedetään esiintyneen myös Euroopassa jääkausien välisenä aikana. Nykyisin Euroopan puolella Gibraltarilla esiintyvät kannat ovat kuitenkin perimänsä perusteella perua ihmisen tuomista yksilöistä Marokon ja Algerian alueelta.[2]

Naama lähikuvassa.

Magotti on apinaksi keskikokoinen ja ruumiin rakenteeltaan raskastekoinen. Urokset ovat naaraita kookkaampia. Naaraat ovat noin 68 % urosten painosta. Urosten ruumiin pituus on 605–653 mm ja paino 10–18 kg. Naaraiden ruumiin pituus on 540–566 mm ja paino 8–12 kg. Koko ei vaihtele merkittävästi maantieteellisesti. Turkki on uroksilla ja naarailla samanvärinen. Väritys vaihtelee selkäpuolella ruskeankeltaisesta kullankeltaiseen ja mustaan. Vatsapuolella väritys on vaaleampaa ja karvoitus ohuempaa. Naamassa on ohutta karvoitusta ja naaman pigmentti on vaaleaa. Syntyessään magotit ovat aikuisia mustempia. Niiden turkki alkaa rusketa 45 päivän iässä. Aikuisen värityksen ne saavat noin 145 päivän ikäisenä. Marokosta tunnetaan joitakin väritykseltään erytristisiä (punertavia) yksilöjä. Häntä on hyvin lyhyt ja saattaa puuttua kokonaan.[2]

Magotin luonnollinen levinneisyysalue käsittää osia Algeriasta ja Marokosta. Aikanaan lajia on tavattu laajemmin koko Pohjois-Afrikassa. Vielä historiallisena aikana sitä esiintyi myös Tunisiassa ja Libyasa. Ihmisen mukana levinneenä magotteja tavataan myös Gibraltarilla Euroopassa. Esihistoriallisesti niitä on esiintynyt Euroopan eteläosissa myös luonnostaan. Magotti on ainut Afrikassa Saharan pohjoispuolella tavattava kädellinen ja ainut Aasian ulkopuolella tavattava makaki.[1]

Nykyinen levinneisyysalue on laikuttainen. Marokossa magotteja tavataan Rifin vuoristoalueella maan pohjoisosassa, sekä Keski- ja Korkea-Atlaksella maan keskiosassa. Algeriassa lajia tavataan Tell-Atlaksella maan pohjoisosassa. Lajia esiintyy aina 2 600 metrin korkeudelle merenpinnasta.[1]

Lajin elinympäristö käsittää setri- ja tammimetsiä vuoristoalueilla, rannikkojen pensaikkoalueita, sekä liikalaidunnettuja kivikoita. Usein lajin elinympäristö rajoittuu ihmisen takia hankalakulkuiseen maastoon. Lajin elinympäristössä kasvaa esimerkiksi atlassetriä, tammea Quercus canariensis, korkkitammea, rautatammea, pyreneittentammea ja algerianpihtaa. Kaikki lajin esiintymisalueet sisältävät tammia, mutta kannat ovat tihempiä myös setrejä kasvavilla alueilla. Kallioilla ja rotkoilla on pensaskasvillisuutta.[1] Matalammilla alueilla kesät ovat tyypillisesti kuumia ja kuivia. Korkeat seudut ovat sateisempia ja kylmempiä. Osalla alueista sataa myös lunta ja maahan muodostuu lumipeitettä. Lämpötilat voivat paikoitellen tippua -18 °C-asteeseen ja kesäisin nousta yli 30 °C-asteeseen.[2]

Magotti Azrousa Marokossa.

Magotteja Gibraltarilla.

Magotti on päiväeläin. Se viettää osan aikana puissa, sekä osan maassa. Maassa liikutaan päivisin. Suurin osa valoisasta ajasta käytetään maassa. Yöt nukutaan puissa. Puihin kiivetään myös vaaran uhatessa. Magotit liikkuvat laumoina, joiden keskikoko on 27,1 yksilöä. Ryhmien keskikoko vaihtelee alueittain. Pienimpiin ryhmiin kuuluu noin 7 yksilöä ja suurimpiin 88. Tavallisesti ryhmään kuuluu suurin piirtein yhtä paljon uroksia ja naaraita. Uroksia on vain hieman vähemmän. Ryhmät liikkuvat kotialueella, jotka voivat olla päällekkäisiä.[2]

Magottinaaraiden kuukautiskierto kestää keskimäärin 32 päivää. Menstruaatio kestää keskimäärin 4 päivää. Luonnossa parittelu tapahtuu syyskuun ja huhtikuun välillä. Lisääntymisaikana naaraiden sukuelinten ympäristön iho paisuu ja muuttuu usein väritykseltään sinertävänharmaaksi. Tiineys kestää noin 165 päivää. Poikasia syntyy tavallisesti kerrallaan yksi. Kaksosten määrä on 0,8 %. Uroksia syntyy hieman verran naaraita enemmän. Emo imettää poikastaan vuoden tai jopa kauemmin. Poikanen alkaa kuitenkin kokeilla myös kiinteämpää ravintoa noin 45 päivän iässä. Naaraista tulee sukukypsiä 4,5-vuotiaina. Uroksista tulee sukukypsiä 5-7-vuotiaina. Vanhimmat tunnetut yksilöt ovat eläneet luonnossa noin 30-vuotiaiksi.[2]

Magotti on kaikkiruokainen, mutta ravinto painottuu kasveihin. Ravinnoksi käytettyjä kasvilajeja on monia. Marokon Rifillä niitä on laskettu 100 ja Algerian Kabyliassa 130. Molemmilla paikoilla ravinnoksi käytettyjen kasvilajien määrä on noin puolet alueen koko kasvilajistosta. Kasveista ravinnoksi käytetään kukkia, hedelmiä, siemeniä, lehtiä, kaarnaa, juuria ja mukuloita. Niiden välinen osuus ravinnosta voi vaihdella alueittain. Kasvien lisäksi ravintoon voi kuulua sieniä, jäkäliä, sammalia ja eläimiä. Ravinnoksi käytetyt eläimet ovat esimerkiksi etanoja, matoja, heinäsirkkoja, skorpioneja, hämähäkkejä, tuhatjalkaisia, termiittejä, kovakuoriaisia, perhosia, muurahaisia ja nuijapäitä. Joidenkin magottien tiedetään jahtaavan ja pyydystävän lintuja, oravia (Sciurus vulgaris) ja kaniineja (Oryctolagus cuniculus), mutta tiettävästi ne eivät syö niitä kiinni saadessaan. Vettä magotit voivat saada myös syömällä lunta.[2]

Magottien petoeläimiin lukeutuvat todennäköisesti suurikokoiset petolinnut. Maakotkan (Aquila chrysaetos) havaitseminen johtaa hälytysääniin. Hälytysääni annetaan myös koirista. Sen sijaan kettu (Vulpes vulpes) tai susisakaali (Canis lupaster) Historiallisesti lajia on tavattu samalla alueella leopardin (Panthera pardus) ja leijonan (Panthera leo) kanssa. Ne lienevät myös saalistaneen magotteja. Kannat ovat yleensä suhteellisen terveitä. Myös vammautumiset ovat harvinaisia. Gibraltarilla kannoissa on kuitenkin esiintynyt esimerkiksi gastroenteriittia ja virusperäistä keuhkokuumetta ilmeisesti suuremman kannan tiheyden takia.[2]

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt magotin erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Kantojen koon uskotaan olevan laskussa.[1] Vuonna 2013 luonnonvaraisen kannan kooksi arvioitiin 5 000–6 000 yksilöä.[2] Gibraltarilla kannan kokoa ylläpidetään noin 300 yksilössä.[1]

Merkittävin uhka lajille on sen elinympäristön häviäminen. Lajin asuttamia metsiä ovat hävittäneet esimerkiksi puuteollisuus, metsän raivaaminen viljelyalueeksi, sekä lampaiden ja vuohien ylilaidunnus. Magotit saattavat syödä ihmisten viljelmillä, mikä on johtanut konflikteihin ihmisten kanssa. Huomattavan uhan muodostaa myös laiton lemmikkikauppa.[1]

Laji kuuluu CITES-sopimuksen liitteeseen I. Algeriassa hajanaisten kantojen välille on pyritty muodostamaan ekologisia käytäviä. Monet Algerian levinneisyysalueet ovat kansallispuistojen alueella. Marokossa suojelutoimia on tehty yhdessä paikallisten järjestöjen ja yhteisöjen kanssa.[1]

• Laji.fi: Magotti (berberiapina) (Macaca sylvanus)
• iNaturalist: Magotti (Macaca sylvanus)
• ITIS: Macaca sylvanus (englanniksi)
• UniProt: Taxonomy - Macaca sylvanus (englanniksi)
• University of Michigan, Animal Diversity Web (ADW): Macaca sylvanus, Barbary macaque (englanniksi)
• Global Biodiversity Information Facility (GBIF): Macaca sylvanus (englanniksi)