Madrigaali

Madrigaali on eräs renessanssin ajan taidemusiikin tyylilaji. Se on maallista laulumusiikkia, jota esiintyi ensisijaisesti Italiassa. Madrigaalissa on tavallisesti 4–6 laulajaa. Kuuluisia italialaisia madrigaalisäveltäjiä olivat muiden muassa Carlo Gesualdo ja Claudio Monteverdi. [1][2]

Varhaisissa, vuosien 1520–1550 välillä sävelletyissä madrigaaleissa oli yleensä neljä itsenäistä ääntä, mutta vuosisadan loppupuolella käytettiin tavallisesti jo viittä ääntä ja joskus useampiakin. Madrigaalit oli tarkoitettu laulettavaksi pienellä kuorolla siten, että jokaista ääntä lauloi vain yksi laulaja, mutta soittimia saatettiin käyttää joidenkin äänien kaksintamiseen tai, jos tarvittavaa määrää laulajia ei ollut saatavilla, korvaamaan jokin lauletuista äänistä. Vuosisadan puolivälissä madrigaalisäveltäjät, kuten Cipriano de Rore ja Nicola Vicentino, alkoivat käyttää teoksissaan kromaattisia sävelkulkuja, joiden käyttöä puolusteltiin antiikin kreikkalaisella musiikinteorialla. Näitä kirkkosävellajien ulkopuolisia nuotteja käytettiin kuvaamaan musiikillisin keinoin syvää surua.[1][2]

1500-luvun loppupuolen merkittävimpiä madrigaalisäveltäjiä olivat italialaiset Luca Marenzio ja Carlo Gesualdo. Marenzio käytti monenlaisia musiikillisia maneereita kuvaamaan teoksiensa tekstejä. Esimerkiksi kuuluisassa madrigaalissaan Solo e pensoso runon alun hitaasti yksin kävelevää runoilijaa kuvaa yli oktaavin hidas kromaattinen laskeva sävelkulku. Myöhemmin sanoja paeta ja karata kuvataan imitoimalla niitä toistetuilla nopeilla sävelkuluilla. Gesualdo vei kromatiikan käytön huippuunsa, ja jotkin hänen teoksistaan kuulostavat ajoittain jo 1900-luvun atonaaliselta musiikilta.[3]

Lähteet
  1. Grout Donald Jay et al.: A History of Western Music, 7th ed., s. 244–245. W.W. Norton & Company, Inc., 2005. ISBN 0-393-97991-1.
  2. Stanley Sadie: Musical Forms-Madrigal 1 February 1996. The Classical Music Pages. Arkistoitu 26 elokuu 2007. Viitattu 3.8. 2007. (englanniksi)
  3. Grout Donald Jay et al.: A History of Western Music, 7th ed., s. 252–254. W.W. Norton & Company, Inc., 2005. ISBN 0-393-97991-1.
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.