Madhhab

Maḏhab eli madhhab (arab. مذهب‎, mon. مذاهب, maḏāhib) tarkoittaa islamilaisen lain eli šarian koulukuntaa. Kaikki nykyiset madhabit muodostuivat jo keskiajalla. Koulukunnilla on islamissa suuri merkitys, sillä pyhä laki muodostaa islaminuskon ytimen ja ohjaa tavallisen muslimin elämää pieniä yksityiskohtia myöten.[1] Lakikoulukunnat syntyivät keskiajalla islamilaisessa abbasidikalifaatissa ratkaisuna lainsäädännön ja oikeudenkäytön kysymyksiin. Lait saivat uskonnollisen luonteen ja tuomiovalta kuului uskonnollisille tuomareille (qadi).

Islamin lakikoulukuntien levinneisyys

Islamilaiset lakikoulukunnat eroavat toisistaan lakien tulkinnassa, mutta ne voivat erota myös siinä, mitä tekstejä ne hyväksyvät islamiin pyhiksi kirjoituksiksi. Uskonnollinen laki kehittyi islamissa maantieteelliseltä pohjalta eri suuntiin, sillä se nojautui osittain myös paikallisiin tapoihin.[2] Myös nykyisin madhabeilla voi erottaa omat hallitsevat alueensa.

Nykyään islamin piirissä hyväksyttyjä madhabeja on kahdeksan. Jos koulukunta sammuu, se menettää asemansa eikä sitä voi uudelleen herättää henkiin.[3] Sunni-islamissa on nykypäiviin säilynyt neljä madhabia, mutta ennen vuotta 1300 niitä oli vielä seitsemän. Näitä neljää madhabia pidetään sunnalaisuudessa keskenään tasa-arvoisina.[2] Viides suuri lakikoulukunta on šiialainen ja'fari. Niiden lisäksi oikeauskoisina pidetään kolmea pienempää madhabia.[4]

Lakikoulukunnat

Seuraavat neljä ovat suuria sunnalaisia koulukuntia:

Noin 75 % näiden sunnikoulukuntien lakimääräyksistä on kaikille neljälle yhteisiä.[5] Viides suuri lakikoulukunta on šiialainen, mutta sekin jakaa useimmat sunnalaisten madhabien lakimääräyksistä:

Näiden lisäksi Ammanin julistus vuodelta 2004 hyväksyy islamilaisiksi lakikoulukunniksi seuraavat kolme pienempää madhabia:[4]

  • Zaidi (šiialainen)
  • Ibadi (ei šiialainen eikä sunnalainen, esiintyy lähinnä Omanissa)
  • Thahiri

Koulukuntien synty

Islamilaisen lain eri koulukunnat syntyivät 700-luvun lopulta alkaen abbasidien noustua hallitsijoiksi. Ne edustivat islamin uutta kehitysvaihetta, jossa koko Jumalan laki johdettiin profeetta Muhammedista, joko hänen ilmoituksistaan (Koraani) tai hänen esikuvastaan (sunna), mistä hadithit kertovat. Paikalliseen oikeudenkäyttöön perustuvat traditiot alkoivat keräytyä lakikoulukunniksi, jotka ryhmittyivät jonkin auktoriteetin nimen ympärille.[6]

Koulukunnat syntyivät alueelliselta pohjalta. Damaskos, Kufa, Basra ja Medina kehittivät kukin omat traditionsa. Basran ainoa myöhempiin aikoihin säilynyt koulukunta olivat ibadiitit. Kufassa sai alkunsa hanafi-koulukunta, mutta myös useat shiilaiset suuntaukset, kuten imamit, zaydit ja ismailiitit. Medinaan on sijoitettu malikiittien sekä shafi'i-koulukunnan alkuvaiheet. Suurista koulukunnista hanbali on myöhäisin ja liittyy Medinan traditioon.[7] 900-luvun loppuun mennessä neljä suurta sunnikoulukuntaa olivat siinä määrin vakiinnuttaneet asemansa, että uusia lakikoulukuntia ei enää syntynyt uudella tuhatluvulla. Yleisten lakiperiaatteiden kehitys oli näin päättynyt, vaikka lain tulkitseminen luonnollisesti jatkui. [8]

Islamin lakikoulukunnat nojautuvat Koraaniin ja profeetta Muhammedista kertovaan hadith-kirjallisuuteen, jonka pohjalta ne tulkitsevat ihmiskunnalle annettua Jumalan ikuista lakia eli šariaa. Lukumäärältään tuhansiin nousseet hadith-kertomukset koottiin kokoelmiksi, joiden joukossa sunnalaisuus hyväksyy tärkeimmäksi niin sanotut kuusi kirjaa (kutub al-sittah). Myös šiialaisuus hyväksyy nämä kirjat siinä määrin kuin ne eivät ole ristiriidassa šiialaisen perinteen kanssa. Eri koulukunnat painottavat hieman eri tavalla näitä kokoelmia, mikä aiheuttaa eroja laintulkinnassa, sillä hadith -kertomuksissa on paljon ristiriitaisia tietoja.

Imaami Shafi’i loi 800-luvulla opin, jonka mukaan kelvollisen hadithin piti aina sisältää todistajaketju (isnad), joka johti Muhammediin itseensä. Useiden lakikoulukuntien synty johtui kalifaatin laajuudesta 700-luvulla. Tämä johti paikallisten käytäntöjen kirjaamiseen lakiteksteihin. Joseph Schachtin mukaan haditheihin liitetyt pitkät todistajaketjut olivat todellisuudessa keksittyjä, eikä yhtään kiistattomasti Muhammediin johtavaa ketjua ollut olemassa. Schacht havaitsi, että mitä myöhemmin hadith oli kirjattu, sitä useammin siihen liitetty nimiketju päätyi Muhammediin asti. Näin hadithille haettiin suurempaa arvovaltaa.[9]

Suuret lakikoulukunnat

Hanafi
Pääartikkeli: Hanafi

Irakissa vallinnut Kufan koulukunta kehittyi Abu Hanifan mukaan nimetyksi hanafi-koulukunnaksi, joka levisi Irakin lisäksi Syyriaan, Afganistaniin, Intiaan ja Keski-Aasiaan. Siitä tuli vallitseva koulukunta Seldžukkien valtakunnassa ja Osmanien valtakunnassa.[10]

Maliki
Pääartikkeli: Maliki

Maliki -koulukunta otti ohjenuorakseen Malikin kirjoittaman teoksen Muwatta. Koulukunnan syntysijoja olivat Medina ja Egypti, mistä se levisi Pohjois-Afrikkaan ja Espanjaan.[10]

Shafi'i
Pääartikkeli: Shafi'i

Shafi'i-koulukunta sai alkunsa Kairossa, missä al-Shafi’i eli viimeiset vuotensa. Koulukunta levisi Egyptiin, Hijaziin, ja Itä-Afrikkaan, kuten Somaliaan. Koulukunta levisi myös Irakiin ja sen kannattajia ovat melkein kaikki muslimit Indonesiassa, Malesiassa ja muualla Kaakkois-Aasiassa.[10]

Hanbali
Pääartikkeli: Hanbali

Hanbali-koulukunta ei muiden tavoin levinnyt määrätylle alueelle, vaan sai kannattajia eri puolilta, kuten Bagdadissa, joka oli ibn Hanbalin kotikaupunki. 1300-luvulta lähtien koulukunta näytti vähitellen katoavan, mutta elpyi uudelleen 1700-luvulla puritaanisena wahhabilaisena liikkeenä. Tämän liikkeen perustaja oli al-Wahhab (k. 1787). Koulukunnan tärkein alue on nykyisin Saudi-Arabia.[10]

Pienet lakikoulukunnat

Zaidilaisuus

Zaidilaisuus on islamin šiialaisuuden suuntaus. Zaidilaiset erkanivat šiialaisten pääsuuntauksesta kaksitoistašiialaisuudesta, koska he olivat eri mieltä viidennestä imaamista, joka on zaidilaisten mukaan Zayd ibn Ali, kun taas pääsuuntaus pitää viidentenä imaamina hänen veljeään Muhammad al-Baqiria.[11] Zaidilaisuutta esiintyy Pohjois-Jemenissä. Noin kolmannes jemeniläisistä on zaideja.[12]

Ibadilaisuus

Ibadilaisuus on ikivanha islamin suuntaus, jolla on vajaat 3 miljoonaa kannattajaa. Heistä valtaosa asuu Omanissa, jonka väestöstä he muodostavat eri lähteiden mukaan 45–75 %. [13][14][15] Libyassa on 300 000–400 000 ibadiittia ja heitä asuu myös Afrikan itärannikolla, etenkin Sansibarissa, joka kuului Omanin sulttaanikuntaan 1600-luvulta 1800-luvulle.

Ibadiitit eivät ole sunneja eivätkä šiioja vaan muodostavat oman ryhmänsä islamin sisällä. Erot uskonnossa ovat kuitenkin pieniä. Ibadiitit nojautuvat Koraaniin ja haditheihin, mutta heidän hadith- kokoelmansa ovat suppeampia kuin sunneilla. He jakavat 800-luvun mutazaliittien käsityksen siitä, että Koraani on luotu, kun taas muut muslimit pitävät sitä luomattomana.[16] Ibadiittien johtaja on imaami, jonka uskonoppineet valitsevat. Ibadiitit eivät tunnusta oppia yhdestä ainoasta kalifaatista vaan pitävät kiinni oikeudesta valita oma johtajansa. Tämä itsenäisyyden korostus lienee tärkein erottava tekijä. Nykyään ibadiitit ovat opillisesti lähellä sunnalaisuutta.[17]

Thahiri

Thahiri (arab. ظاهري‎, ẓāhirī) on 800-luvulla syntynyt lakikoulu, jonka perustaja oli Dawud al-Thahiri. Sille on ominaista kirjaimellinen lain tulkinta, jossa tilaa tulkinnalle on mahdollisimman vähän.[18][19] Koulukunta hylkäsi sen takia myös analogisen päättelyn (qiyyas). Koulukunta esiintyi Córdoban kalifaatissa,[20] katosi almoravidien myötä, ja elpyi uudelleen 1900-luvulla. Salafistien ajattelussa on jälkiä tästä ajattelusta, jossa profeetan sunna nousi tärkeään asemaan. Vaatimalla paluuta suoraan Koraaniin ja sunnaan liike edustaa radikaalia tulkintaa, joka haluaa sysätä syrjään klassisen ajattelun. [21] Thahiri-koulukunnan on toisinaan katsottu joutuneen islamin ulkopuolelle, koska se on hylännyt analogisen päättelyn,[8] mutta Ammanin sopimuksessa se hyväksyttiin islamilaiseksi.[4]

Lähteet
  • Brown, Daniel W.: Rethinking Tradition in Modern Islamic Thought. Cambridge University Press, 1999. ISBN 978-0-521-65394-7. Teoksen verkkoversio.
  • Hourani, Albert & Ruthven, Malise: A History of the Arab Peoples. Harvard University Press, 2002. ISBN 978-0-674-01017-8. Teoksen verkkoversio.
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-18669-8.
  • Kamali, Mohammad Hashim: The Middle Path of Moderation in Islam: The Qur'anic Principle of Wasatiyyah. Oxford University Press, 2015. ISBN 978-0-19-025145-1. Teoksen verkkoversio.
  • Keller, Nuh Ha Mim (toim.): Reliance of the Traveller. Revised Edition. The Classic Manual of Islamic Sacred Law "Umdat al-Salik" by Ahmad ibn Naqib al-Misri (d. 769/1368) In Arabic with Facing English Text, Commentary and Appendices Edited and Translated by Nuh Ha Mim Keller. Beltsville, Maryland: amana publications, 2017. ISBN 0-915957-72-8. Teoksen verkkoversio. (englanniksi) (arabiaksi)
  • Mallat, Chibli: (2007). Introduction to Middle Eastern Law, s. 113. Oxford University Press, 2007. ISBN 978-0-19-923049-5. Teoksen verkkoversio.
  • Rippin, Andrew & Bernheimer, Teresa: Muslims Their Religious Beliefs and Practice, 5th Edition. Lontoo: Routledge, 2019. ISBN 978-1-138-21967-0.
  • Schacht, Joseph: The Origins of Muhammadan Jurisprudence. Clarendon, 1950. ISBN 0-19-825357-5.
  • Schacht, Joseph: An Introduction to Islamic Law. Clarendon Press, 1982. ISBN 978-0-19-825473-7. (englanniksi)

Viitteet
  1. Schacht 1982, s. 1
  2. Schacht 1982, s. 3
  3. Schacht, 1982, s. 67
  4. Three Points of the Amman Message 2020. The Official Web Page of the Amman Message.
  5. Keller 2017, s. vii
  6. Schacht 1982, s. 57
  7. Rippin & Bernheimer 2019, s. 86
  8. Rippin & Bernheimer 2019, s. 90
  9. Schacht 1950, s. 4
  10. Schacht 1982, s. 65–66
  11. Az-Zaidiyyah (Arkistoitu – Internet Archive) Ummu Mariam.
  12. Jemen:Yhteiskunta, kulttuuri ja media Ulkoasiainministeriö
  13. Who are the Ibadis? The Economist. 18.12.2018.
  14. Central Intelligence Agency (CIA): The World Factbook cia.gov. 16.9.2019. Arkistoitu 4.1.2019.
  15. Ibadism: The Roots of a Tolerant Sect of Islam Fanack.com. 24.8.2018. Arkistoitu 20.6.2019.
  16. Who are the Ibadis? The Economist. 18.12.2018.
  17. Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin käsikirja, s. 174. Otava, 2004.
  18. Mallat 2007, s. 113
  19. Kamali 2015, s. 63
  20. Houraini 2002. s. 190
  21. Browm 1999. s. 32

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.