Maatalouden kollektivisointi

Leninin kuoltua tammikuussa 1924 valtaan nousi troikka: Josif Stalin, Lev Kamenev ja Grigori Zinovjev. Puolueessa käytiin valtataistelu vasemmiston Lev Trotskin, oikeiston Nikolai Buharinin ja keskustan Josif Stalinin välillä. Trotskin vasemmisto-opposition kanta tähtäsi jatkuvan vallankumouksen periaatteen mukaisesti keskeytymättömään vallankumousten sarjaan muissa maissa. Stalin oli valmiimpi etenemään "sosialismi yhdessä maassa" -periaatteen mukaan.

Vuonna 1928 neljä viidesosaa Neuvostoliiton väestöstä oli talonpoikia. Tämä ”pimeä kansa”, joksi sitä nimitettiin venäläisessä kirjallisuudessa, eli omaa elämäänsä, johon 20. vuosisadan teknis-taloudellinen kehitys ei ollut juuri lainkaan vaikuttanut. Maanviljely ei ollut elinkeino, jonka ihminen oli itselleen valinnut, vaan kohtalo. Ennen vuoden 1917 vallankumousta silloinen sisäministeri Pjotr Stolypin oli yrittänyt modernisoida maataloutta kannustamalla yksityistä yritteliäisyyttä, mutta tulokset olivat jääneet laihoiksi. Kommunistit lähestyivät ongelmaa päinvastaisesta näkökulmasta; heidän mukaansa maatalouden takapajuisuus johtui siitä, että maa oli yksityisessä omistuksessa.[1]

Stalin aloitti 1928 radikaalit toimet Neuvostoliiton teollistamiseksi. Valtakunta alistettiin entistä tiukempaan keskusjohtoiseen hallintoon. Nopeat toimet aiheuttivat kuitenkin sekaannuksia ja suoranaista tuhlausta. Maalaisväestö vastusti kollektivisointitoimia, sillä he kokivat keskusjohtoisen kollektivisoinnin maaorjuuden paluuksi. Kulutustavaroista tuli puutetta. Maanviljelijät eivät olleet kovin innokkaita myymään viljaa kaupunkeihin, koska siitä saadulla rahalla ei ollut mitään käyttöä. Viljaa käytettiin entistä enemmän karjanrehuna. Hallitus vastasi tähän luovutuskiintiöillä ja takavarikoinneilla ja syytti vaurasta talonpoikaisluokkaa eli kulakkeja tahallisesta pulan aiheuttamisesta. Kulakkeja oli paljon vähemmän kuin hallitus antoi ymmärtää, joten ongelmat eivät johtuneet heistä.[2] Suurin osa yksityistiloista oli yhden perheen pienviljelmiä.

Kommunistisessa teoriassa oli ennen vallankumousta kehitelty ajatusta, että maalaisväestö saataisiin tasa-arvoiseksi ja toiminta tehostuisi, jos maatalous siirrettäisiin isoihin, yhteisesti hoidettuihin kollektiivitiloihin. [2]

Neuvostoliitossa kollektivisointi aloitettiin syksyllä 1929. Tavoitteena oli maatalouden modernisointi, sen tuottavuuden parantaminen, teollisuuden työvoimantarpeen tyydyttäminen ja porvarillisena pidetyn pienomistuksen lopettaminen. Talouselämässä markkinavoimat korvattiin keskusjohtoisella kansantalouden viisivuotissuunnittelulla. Samalla pientilat yhdistettiin suuremmiksi yksiköiksi, ennen kaikkea osuustoiminnallisiksi kolhooseiksi. Niitä oli kolmenlaisia:[3]

1. maanmuokkausosuuskunnat (TOZ, yhteisomistuksessa vain työvälineet),
2. artteli (yhteiset työvälineet ja yhteinen tuotanto)
3. kommuuni (kaikki omaisuus yhteistä, tuotteiden jakelu yhteisesti).

Kolhoosien piti Stalinin näkemyksen mukaan olla ”viljatehtaita”. Stalin oli kuullut Montanan osavaltiossa Yhdysvalloissa toimineesta maatilasta, jossa oli 30 000 hehtaaria peltoa ja joka oli maailman suurin yksittäinen viljantuottaja. Neuvostoliitossa piti luoda vielä suurempia yksikköjä. Esimerkiksi Kaukasiassa muodostettiin 150 000 hehtaaria käsittänyt kolhoosi, jonka käytössä oli 300 traktoria. Nimenomaan traktoria pidettiin maatalouden uuden uljaan tulevaisuuden vertauskuvana.[4]

Kolhoosiin liittymisen tuli olla vapaaehtoista. Virallisen selityksen mukaan laaja kollektivisointi alkoi, kun talonpojat alkoivat joukkomittaisesti liittyä kolhooseihin vuonna 1929. Todellisuudessa yksityistilalliset, jotka olivat vaurastuneet Leninin NEP-ohjelman aikana, vastustivat kollektivisointia ja saivat kokea valtion vastatoimet: pakkosiirrot Aasiaan, pakkolunastukset ja teloitukset. Kulakkien likvidointi on saattanut olla tarkoituksena alusta alkaen[2]. Kulakkiperheet pakkosiirrettiin usein kauaksi kotiseudultaan kaivos- ja metsätöihin. Kollektivisointi toteutettiin tavattoman nopeasti. Kesäkuussa 1929 oli kolhoosien jäseninä noin miljoona maatyöläistä, lokakuussa 1,9 miljoonaa ja maaliskuussa 1930 jo 14,2 miljoonaa eli 55 % maaseutujen asukkaista.[3]

Käytännössä kollektivoinnin suorittivat sadattuhannet kaupunkilaistyöläiset, puoluevirkailijat ja puna-armeijan sotilaat, joilla ei ollut kokemusta maataloudesta. Asiantuntemus väheni myös kulakkien likvidoinnin takia. Lopputuloksena oli maatalouden tuottavuuden aleneminen.[2]

Kollektiivitilojen alku oli vaikea. Monet kulakit teurastivat kotieläimensä, jottei niitä pakko-otettaisi korvauksetta kollektiivitiloille, ja karjan määrä pieneni noin neljänneksellä. Keväällä 1930 oli vaara, että kylvö jäisi osittain tekemättä. Tällöin Stalin piti maaliskuun 1930 puheen “Menestys panee pään pyörälle”, jossa hän tuomitsi väkivallan ja korosti toiminnan vapaaehtoisuutta sekä suositteli arttelimuotoista yhteistoimintaa. Puheen seuraus oli, että osa kolhooseista purkautui. Niiden jäseninä oli kesäkuussa 1930 enää 23 % maaseudun asukkaista. Kollektivisointiin laitettiin sen jälkeen uutta vauhtia: vuonna 1931 jäseninä oli 53 % maatiloista ja vuonna 1935 jo 83 % tiloista ja 94 % viljelyalasta.[3]

Kollektivisoinnilla ei saavutettu tuotannon tehostumista. Erityisesti vuosi 1933 oli vaikea, ja nälänhätä raivosi monin paikoin. Erityinen pullonkaula oli vähentynyt hevosten määrä (noin puolet hevosista jäljellä), mitä ei pystytty korvaamaan traktoreillakaan. Valtion viljanhankinnan kannalta kollektivisointi oli kuitenkin menestys, sillä valtio sai vuonna 1928 viljaa 10 miljoonaa tonnia ja vuonna 1930 se sai 22 miljoonaa tonnia. Toisaalta valtion oli nyt entistä enemmän huolehdittava väestön ruokinnasta, kun yksityiskauppaa ei ollut.[3]

Viljan vienti, joka oli perinteisesti ollut Venäjän tärkeimpiä ulkomaisen valuutan lähteitä, tyrehtyi 1930-luvun alussa. Suomen Moskovan-suurlähettiläs Aarno Yrjö-Koskinen kirjoitti raportissaan kesäkuussa 1933, että ”nälkäkuolema on nykyisin hyvin tavallinen ilmiö Neuvostoliitossa” ja jatkoi, että ”Moskovassakin voi kulkemalla kaupungin syrjillä nähdä makaavan nälästä pöhöttyneitä, ilmeisesti kuolemaa tekeviä ihmisiä viranomaisten siihen lainkaan puuttumatta”. Erityisen vaikea tilanne oli Venäjän vanhassa vilja-aitassa Ukrainassa, jossa talonpoikien kamppailu kollektivisointia vastaan sai kansallismielisen kansannousun luonteen.[5]

Kollektivisoinnin aikaista tilannetta kuvaa Pavlik Morozovin tarina. Pahimman nälänhädän aikana vuonna 1932 tuolloin 14-vuotias Pavlik ilmiantoi viranomaisille isänsä sen vuoksi, että tämä oli kätkenyt viljaa. Isä tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin, mutta kostoksi perheen sukulaiset tappoivat Pavlikin. Stalinin käskystä Pavlikista tehtiin marttyyri, koska hän oli asettanut Neuvostoliiton yhteisen edun perheensä oman edun edelle. Pavlikin muistolle pystytettiin patsaita ja hänestä kirjoitettiin ylistäviä kirjoja. Myöhemmin tarinan todenperäisyys on kyseenalaistettu.[6]

Viljelijöiden itsensä kannalta kollektivisointi oli askel huonompaan. Ennen kollektivisointia suuri osa viljelijöistä oli ollut yksityisyrittäjiä ja he olivat omistaneet oman maansa ja tiluksensa: nyt heistä tuli kollektiivin työntekijöitä. Kolhoosilaiset eivät saaneet jättää tilaansa ja muuttaa kaupunkiin ilman lupaa. Käytännössä maanviljelijöiden pelot maaorjuuden paluusta toteutuivat osittain. Toisaalta tilattoman väestön elintaso parani.

Työn tuottavuus oli suuruuden ekonomiasta huolimatta kollektiivitiloilla heikompaa kuin yksityistiloilla kollektiivitilojen luonteen vuoksi. Jokaisella viljelijällä oli myös yksityispalsta, jolla he saivat viljellä maataloustuotteita omiin tarpeisiinsa sekä myyntiin.

Neuvostoliiton myöhemmän puoluejohtajan Nikita Hruštšovin mukaan Stalin ei koskaan käynyt seuraamassa, mitä Neuvostoliiton maaseudulla todella tapahtui. Hänen muistelmiensa mukaan Stalin kävi maaseudulla tammikuussa 1928 viimeistä kertaa elämässään. Kollektivisoinnin jälkeisinä vuosikymmeninä neuvostoliittolaiseen maaseutumaisemaan kuuluivat käyttökelvottomina hylätyt ruostuneet traktorit muistomerkkeinä siitä, miten välinpitämättömästi neuvostoihmiset käsittelivät valtion omaisuutta.[4]

Neuvostoliitto laajensi vaikutuspiiriään kylmän sodan aikana liittämällä Baltian maat itseensä ja muodostamalla Itäisen Keski-Euroopan valtioista kansandemokraattisia maita. Näissä toteutettiin 1940-luvun loppupuolella maatalouden kollektivisointi Neuvostoliiton mallin mukaisesti. Puolassa kollektivointioperaatio kuitenkin epäonnistui ja maatalous säilyi yksityisenä. Kollektivointi tehtiin myös kommunistisessa Kiinassa ja Vietnamissa.[2] Israelin kibbutsit sekä moshavit ovat yksi kollektiivitilan muoto.