Maaorjuus Venäjällä

Dvorjani-perheisiin kuului vuonna 1678 noin 140 000 henkeä ja he olivat asemaltaan hyvin erilaisia. Huippua edustivat pajarit ja muut duumassa mukana olleet ryhmät, joita laskettiin olevan kaikkiaan 100 sukua.

Dvorjanit omistivat vanhastaan kahden tyyppistä maata. Vottšina oli suvun omaa maata, joka kulki suvussa perintönä ja siihen liittyi 1550-luvulta lähtien palveluvelvollisuus. Pomestje oli taas suuriruhtinaan maata, jonka dvorjani sai käyttöönsä ja se siirtyi aina palvelusta jatkavalle henkilölle. Vottšina oli huomattavasti halutumpi omistusmuoto. Lopulta omistusmuodot alkoivat kuitenkin sulautua yhdeksi ja samaksi.

Vanha ongelma oli talonpoikien pakeneminen dvorjanien omistamilta mailta heille asetettujen rasitusten kasvaessa. Dvorjanit vaativat karkaamisen estämistä ja saivat vaatimuksensa läpi vuonna 1649, jolloin säädettiin Sobornoje uloženi säädös. Säädöksen mukaan dvorjanit saivat noutaa karkulaiset takaisin ilman vanhenemisrajoituksia. Samassa yhteydessä pomestjetkin eli suuriruhtinaan maat tulivat perinnöllisiksi eikä kirkko saanut enää hankkia lisää maata. Maan panttaaminen kiellettiin veronkiertona. Uusista määräyksistä kärsivät erityisesti "valkoisten hovien" omistajat eli kirkko ja pajarit, sekä talonpojat, jotka menettivät täydellisesti muuttovapautensa.

Maaorjuus muutti talonpoikien aseman tsaarin työvelvollisiksi, jotka työskentelivät tsaarin välittömien palvelijoiden välityksellä tsaarin hyväksi. Talonpoikia hyödyttäviä säännöksiä ei tunnettu lainkaan. Talonpoikien myyminen ilman maata sallittiin 1670- ja 1680-lukujen säännöksillä. Niiden talonpoikien perintöoikeuksia rajoitettiin, jotka vielä omistivat verotettavaa omaa maata. 1670-luvulla vapaita talonpoikia oli jäljellä vielä 20 %, heistä 50 % oli sidoksissa dvorjaneihin.

Talonpoikien rasitusten kasvaessa heidän alapuolelleen syntyi populien ryhmä, jolla tarkoitetaan maaseudun kaikkien köyhimpiä ihmisiä. Populien ryhmään putosi muun muassa talonpoikia, jotka eivät selvinneet veroista.[1]

1700-luvulle tultaessa talonpoikien asema heikentyi entisestään samaan aikaan kun aateliston asema vahvistui. Kun aateliston palveluvelvollisuutta helpotettiin, talonpoikien palveluvelvollisuutta heikennettiin. Näin maanomistajille jäi enemmän aikaa vaatia entistä täsmällisemmin päivätöitä ja verosuorituksia. Vuonna 1760 tilanomistajat saivat oikeuden karkottaa maaorjia Siperiaan, viisi vuotta myöhemmin niskuroijat voitiin karkottaa pakkotyöhön kaivokseen tai tehtaaseen.

Maaorjuus kattoi käytännössä lähes koko Venäjän, lukuun ottamatta pohjoisia ja Uralin takaisia alueita.

Maaorjien kohtelu vaihteli suuresti riippuen maanomistajasta. Joskus heille suotiin hyvinkin suuria vapauksia ja vaadittiin ainoastaan henkirahan maksua. Jotkut talonpojat kykenivät jopa lunastamaan itsensä vapaiksi jonkin elinkeinon turvin. Yleisesti talonpoikien asema kuitenkin heikkeni, ja se aiheutti tyytymättömyyttä, joka alkoi purkautua kapinointina.

Talonpoikien kapinoita alkoi esiintyä 1750-luvulta lähtien. Vakavin ja tunnetuin on Jemeljan Pugatšovin aloittama Pugatšovin kapina vuonna 1773, joka kasvoi sodaksi Katariina Suuren hallinnon joukkoja vastaan. Pugatšovin joukko koostui kasakoista ja talonpojista, jotka voittivat hallituksen joukot talvella 1773–1774. Sota oli laajentunut niin ettei Pugatšov enää kyennyt hallitsemaan omia joukkojaan. Hallituksen joukot saivat lopulta yliotteen ja voittivat taistelun.[1] Voiton jälkeen Katariina Suuri ei enää haaveillut talonpoikien vapauttamisesta ja kapinan kukistumisen jälkeen kapina-alueille lähetettiin rangaistusjoukkoja.[1]

Maaorjien vapauttamista alettiin suunnitella Aleksanteri I:n aikana keisaria lähellä olevassa korkea-arvoisessa epävirallisessa komiteassa. Aleksanteri I ei enää osallistunut sen toimintaan jo 1805, koska komitea suunnitteli myös keisarin oman vallan kaventamista osana laajempaa hallinnon uudistamista. Maaorjien ja aateliston asemaa tsaarin työvelvollisina käsiteltiin myös toisella reformikaudella vuosina 1807-1812 Mihail Speranskin toimiessa mielipidejohtajana.

Aleksanteri I:n aikana maaorjuus lakkautettiin Baltian maissa, mutta talonpojat eivät saaneet viljelemäänsä maata omakseen. Vuonna 1803 säädettiin laki, jolla tilanomistajat saattoivat vapauttaa maaorjansa vapaaehtoisesti, mutta heidän tuli luovuttaa myös viljelysmaa talonpoikien omistukseen. Näillä toimenpiteillä vapautettiin vain 100 000 maaorjaa vuoteen 1861 mennessä.[1]

Maaorjien vapautuminen alkoi Aleksanteri II:n puheesta, jonka mukaan uudistus oli parempi aloittaa ylhäältä, kuin odottaa sen alkavan alhaalta. Ajatus oli lainattu Nikolai I:n erityiskomission mietinnöstä vuodelta 1840, jota Nikolai ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä itse toteuttamaan. Käynnistyvää reformia valmisteltiin huolellisesti. Keisari ilmoitti tahtonsa vapauttaa talonpojat ja antaa heille maata. Enemmistö aatelistosta hyväksyi vapautuksen, mutta pyrki saamaan itselleen mahdollisimman edulliset ehdot. Vapauttamisen yksityiskohdissa alkoi esiintyä kuitenkin eripuraa aateliston välillä. Etelä-Venäjän mustanmullan alueen maanomistajat halusivat vapauttaa maaorjat ilman maata. Aleksanteri II allekirjoitti Vapausmanifestin 3. maaliskuuta 1861.[1]

Reformin pääkohdat:

• Talonpojat saivat henkilökohtaisen vapauden, muuttorajoitukset poistettiin. Vapautus koski 52 miljoonaa talonpoikaa.
• Talonpoikien oli lunastettava maa, jota he olivat viljelleet tai he saivat ¼ maasta ilman lunastusta. Lunastus koski myös päivätöitä ja veroja.
• Kyläyhteisö eli mir säilyi ja maa jäi sen hallintaan Ukrainaa lukuun ottamatta.[1]

Reformi oli luonteeltaan juridinen, joskin puutteellinen, koska talonpojat havaitsivat että heihin sovellettiin vanhaa tapaoikeutta. Talonpojat jäivät sidotuiksi kyläyhteisöön, jonka omistuksessa olevaa maata heillä ei ollut rahaa ostaa omakseen. Valtio ryhtyi kuitenkin rahoittamaan lunastuksia 49 vuoden lainoilla, joihin sisältyi korko. Korkoa pidettiin uutena verona maan omistamisesta. Näin syntyi näennäinen maanomistus, joka oli ollut hallinnon alkuperäisenä tarkoituksenakin.

Jaettavasta maasta alkoi kuitenkin syntyä pulaa ja hinta nousi ajan myötä. Talonpojat kykenivät lunastamaan vain osan viljelemästään maasta, jolloin tilakoko jäi hyvin pieneksi eikä aina kyennyt elättämään talonpoikaisperhettä. Uudistus osoittautui myöhemmin epäonnistuneeksi, koska se oli toteutettu liian nopeasti. Nikolai I oli alun perin suunnitellut sitä asteittain toteutettavaksi. Reformilla oli kuitenkin hyvin laaja-alaiset vaikutukset, jotka poikivat lisää uudistustarpeita, muun muassa paikallishallintoa ryhdyttiin kehittämään sen seurauksena.[1]

Seuraavan kerran talonpoikien asemaa pyrittiin parantamaan Stolypinin reformissa vuonna 1906, jossa mir-kyläyhteisöstä eroaminen sallittiin ja talonpoika saattoi ryhtyä itsenäiseksi maanviljelijäksi. Tällä pyrittiin luomaan varakkaiden talonpoikien eli kulakkien ryhmä. Uudistuksen läpivieminen edellytti 20 vuoden rauhaa, mutta se päättyi Venäjän tuleviin vallankumouksiin ja jäi siten viimeiseksi kerraksi parantaa Venäjän talonpoikien yhteiskunnallista asemaa.[1]

Itsenäiset talonpojat eli kulakit tuhottiin yhteiskuntaluokkana Venäjällä Neuvostoliiton maatalouden pakkokollektivisioinnissa vuosina 1929-1937. Miehitetyssä Baltiassa vastaava toteutettiin 2. maailmansodan päätyttyä laajoina kyydityksinä Siperiaan.[2] Talonpojat siirrettiin Venäjällä mir-järjestelmästä kolhoosien ja sovhoosien työvelvollisiksi, jolloin syntyi uusi turpeeseen sidottu maaorjuuskausi (Vtoroje Krepostnoje Pravo) eli toinen maaorjuus. Entisille talonpojille ei myönnetty edes sisämaanpassia.[3]