Maanlaki

Maanlaki oli keskiajalla luotu yleinen laki, joka oli voimassa Ruotsin maaseudulla 1340-luvulta alkaen. Sen tarkoituksena oli yhtenäistää valtakunnan lainsäädäntö, sillä sitä edeltäneet maakuntalait olivat eri maakunnissa erilaisia.[1] Varhaisempi maanlaki syntyi, kun kuningas Maunu Eerikinpoika määräsi kolmen laamannin tehtäväksi eri maakunnissa voimassa olleiden lakien yhtenäistämisen.[1] Maanlaki perustui monessa kohdin Uplannin ja Itä-Götanmaan maakuntalakeihin. Kuningas esitti lain hyväksymistä Örebron herrainpäivillä 1347, mutta papiston vastustuksen vuoksi uusi laki jäi vaille kuninkaallista vahvistusta. Tästä huolimatta lakia käytettiin yleisesti koko valtakunnassa, vaikka tuomareilla oli edelleen lupa noudattaa paikallista oikeuskäytäntöä epäselvissä tilanteissa.

Nuorempi maanlaki astui varhaisemman sijalle vuonna 1442. Tämä Kristoffer-kuninkaan maanlaki oli täydennetty ja parannettu versio edeltäjästään. Tämä laki syrjäytti edeltäjänsä lopullisesti 1608, kun Kaarle IX painatti sen.[1] Maanlaki oli Ruotsin ja Suomen yleisenä lakikirjana vuoteen 1734, jolloin astui voimaan vuoden 1734 laki. Sekin perustui suurelta osin sitä edeltäneeseen maanlakiin. Edeltäjästään poiketen se kuitenkin koski myös kaupunkeja, joissa aikaisemmin oli ollut voimassa erillinen kaupunginlaki.

Maanlakien vanhimman suomennoksen on 1540-luvulla tehnyt Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana toiminut Herra Martti[2]. Käännöstyötä jatkoi vuonna 1601 Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika. Kumpikin käännös jäi kuitenkin aikanaan pelkäksi käsikirjoitukseksi.[3] Ljungon käsikirjoituksen nimi on Ruodzin waldakunnan maan elj taloin poicain laki, Ruodzin kielestä Suomen kielelle tulkittu.

Maanlaki koostui seuraavista osista: naimakaari (giftomålsbalken), perintökaari (konungasbalken), maakaari (jordabalken), rakennuskaari (byggningabalken), kauppakaari (handelsbalken), oikeudenkäymiskaari (tingsmålsbalken), rauhanvalankaari (edsörelsebalken), varkauskaari (tjuvabalken), henkirikoskaari (högmålsbalken), rikosasiain osasto (tappo, kuolemantuottamus, tapaturma) ja kirkkokaari (kyrkorätten).[1]

Katso myös

Lähteet
  • Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja Oy 1963
  • Facta 2001, WSOY 1984

Viitteet
  1. Anssi Halmesvirta & Ojala & Roiko-Jokela & Vilkuna: Historian sanakirja, s. 124. Gummerus. Jyväskylä, 1997. ISBN 951-20-5089-7.
  2. ”Kristofer kuninkaan maanlaki”, Tietosanakirja, 4. osa (Kaivo–Kulttuurikieli), s. 847. Tietosanakirja-Oy, 1913. Teoksen verkkoversio.
  3. ”Lainsuomennokset”, Tietosanakirja, 5. osa (Kulttuurisana–Mandingo), s. 240. Tietosanakirja-Oy, 1913. Teoksen verkkoversio.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.