Maanjako-oikeus

Maanjako-oikeus (ruots. ägodelningsrätten) oli erityistuomioistuin, joka ensimmäisenä oikeusasteena tutki ja ratkaisi maanjakotoimituksista johtuvia riita-asioita ja valituksia.[1] Suomessa maanjako-oikeudet toimivat vuosina (1766) 1775–1972. Niiden seuraajia ovat maaoikeudet.[2]

Suomen maanjako-oikeudet olivat peräisin Ruotsin vallan ajalta. Isojakoja alettiin suorittaa 1757 ja tällöin jakoriitaisuuksien sovitteleminen annettiin talousdeputaatiolle.[1] Paikallisissa isojakoasetuksissa perustettiin 1766 maanjakosovinto-oikeus (ruots. ägodelnings compromisrätt) Turun ja Porin lääniin sekä Uudenmaan ja Hämeen lääniin sekä Pohjanmaan lääniin. Pitäjän miehet saivat valita oikeuteen joko kolme tai viisi jäsentä, joista yhdestä tuli puheenjohtaja. Oikeus pyrki sovintoratkaisuun, mutta jos se ei onnistunut, annettiin riidasta tuomio, josta oli mahdollista valittaa suoraan kuninkaalle. Maanjako-oikeus (ägodelningsrätt) perustettiin vuoden 1775 isojakoasetuksella. Oikeuksia perustettiin pitäjittäin isojakojen edistymisen tahdissa.[3]

Vuodesta 1816 lähtien maanjako-oikeuksia oli kahta tyyppiä. Toinen oli käytössä Viipurin lääniä lukuun ottamatta koko muussa Suomessa. Se oli tilapäinen tuomioistuin, jonka tuomiopiirinä oli pitäjä. Sen kokoonpanoon kuului puheenjohtaja ja kaksi hyvämaineista jäsentä. Puheenjohtajan tuli olla lainoppinut, tuomarin toimeen perehtynyt ja maataloutta hyvin tunteva henkilö. Maanjakotoimituksen kohteena olevan pitäjän maanomistajat valitsivat sekä puheenjohtajan että oikeuden jäsenet. Vuoden 1848 maanmittausohjesääntö määräsi, että joissakin tapauksissa lääninmaanmittarin tuli olla läsnä oikeuden istunnoissa.[4]

Viipurin lääniin asetettiin 12. heinäkuuta 1816 annetun asetuksen nojalla pysyvä maanjako-oikeus, jonka tuomiopiirinä oli koko lääni. Oikeuden kokoonpanoon kuului puheenjohtaja, kolme jäsentä ja vakinainen sihteeri. Vakinaista palkkaa saavan puheenjohtajan valitsi senaatti. Oikeuden pysyvä jäsen oli lääninmaanmittari ja pitäjän maanomistajat valitsivat oikeuden kaksi muuta jäsentä. Puheenjohtajalla ja lääninmaanmittarilla oli kummallakin yksi ääni ja kahdella jäsenellä yhteensä yksi ääni. Jakokunnan alueella kokoontuneen maanjako-oikeuden istunnossa tuli olla läsnä myös toimitusmaanmittarin. Maanjako-oikeuden ratkaisuihin saattoi hakea muutosta senaatin oikeusosastolle osoitetulla kirjallisella valituksella, joka oli jätettävä määräajassa läänin kuvernöörille.[4]

Maanjako-oikeuksista ja jakolaitoksesta annettiin asetukset 26. lokakuuta 1916.[5][6] Vasta tällöin koko Suomeen tuli yhtenäinen maanjako-oikeusjärjestelmä.[3] Suomi jaettiin kolmen maanjako-oikeuden kesken siten, että kussakin hovioikeuden piirissä oli yksi oikeus (Turun, Vaasan ja Viipurin maanjako-oikeudet). Oikeuden kokoonpanoon kuului puheenjohtaja ja kolme jäsentä. Yksi jäsen oli lääninmaanmittari ja kaksi tuomarinvalan vannonutta maanviljelijää. Kunnan tilalliset valitsivat kuntakokouksessa viideksi vuodeksi kerrallaan neljä jäsentä, joista oikeuden puheenjohtaja määräsi kaksi oikeuden jäseniksi. Maanjako-oikeuden tuomioon tyytymättömän oli mahdollista hakea muutosta suoraan korkeimmasta oikeudesta.[1] Vuoteen 1932 saakka maanjako-oikeus ei ollut toimivaltainen kaupungeissa, vaan vastaavat tehtävät hoiti maistraatti.[3] Viipurin maanjako-oikeuden nimi muutettiin 9. maaliskuuta 1945 Itä-Suomen maanjako-oikeudeksi.[7] Pohjois-Suomen maanjako-oikeus aloitti toimintansa 1. maaliskuuta 1965.[8]